Opeth aloitti aikoinaan puhdasverisenä death metal -orkesterina. Jo tuolloin innostuin bändin selkeästi omanlaisestansa soundista. Siinä oli jotain uutta, jotain sopivan omaperäistä jotta erottui muista rankemman musiikin raastajista. Pikkuhiljaa bändin sointi sai mukaansa entistä enemmän akustisia sävyjä, ja täydellinen irtiotto aiempaan musiikkiin tapahtui Damnation -levyllä. Vanhempi Opeth -fani oli Damnationin kanssa kuin ällikällä lyöty: missä ovat särökitarat, missä raskas rappaus, missä tukan pyöritys? Jossain muualla, taakse jäänyttä elämää. Nyt sointi on hauraan akustinen, paljas, alaston. Jo levyn ensimmäinen raita, Window Pane, kertoo uudesta levystä kaiken oleellisen. Nyt ei olla lähdetty tekemään samaa vanhaa, eikä myöskään matkimaan muita. On tehty jotain mikä … Jatka artikkeliin Opeth: Damnation CD vs. LP

And justice for all on Metallican kultakauden paras teos; thrash -huipentuma jota lähelle bändi ei ole sitten viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana päässyt. Justicella kaikki osat ovat loksahtaneet kohdalleen. Levy sisältää 65 minuuttia kuolemattomia riffejä, tasokasta laulua, mainiota kannuttelua sekä bassoraidan jonka miksauksesta debatoidaan vielä tänäkin päivänä. Justicen soundipolitiikasta on keskusteltu paljon, varsinkin tuosta bassoraidan miksauksesta. Väitetään että Jason Newstedtin bassoa ei kuulu lainkaan, mikä on osittain pötypuhetta. Hyvillä stereoilla basson kyllä erottaa, se kuuluu siellä kitaran alla.  And justice for allin biisit ovat mestariluokkaa; fillereitä ei ole, ja levyltä löytyy esimerkiksi sellaisia Metallica-kaanoniin jääneitä raitoja kuin One ja Harvester of … Jatka artikkeliin Metallica: …And justice for all: cd vs. LP vs. remaster LP

Kenelläpä kävisi mielessä että Tom Waitsin ensimmäisestä levystä on kulunut aikaa jo 45 vuotta. Näin se vain on, Closing Time -albumi julkaistiin jo armon vuonna 1973. Vuoden kuluttua Waits täyttää jo 70 vuotta. Waitsin ura on kunnioitettava ei vain pituutensa, vaan myös laadukkuutensa puolesta. Albumit ovat olleet pääosin laadukkaita, tosin joitain harha-askeleitakin on tullut otettua. Waitsin ääni on täysin omanlaisensa ja välittömästi tunnistettavissa – kukapa ei tunnistaisi laulajaa vaikkapa heti Waltzing Matildan ensi sanoista lähtien. Blood Money näyttää meille entistä kyynisemmän ja synkemmän Tom Waitsin. Levyltä löytyy varsin synkkiä biisejä kuten vaikkapa levyn avaava Misery is the River of the … Jatka artikkeliin Tom Waits: Blood Money CD vs. LP

Type O Negative hyppäsi aikoinaan 90-luvulla kuuluisuuteen täysosumansa, Bloody Kissesin kanssa. Kyseessä on levy jossa kaikki osaset loksahtivat kohdalleen, aiempien levytysten lupaukset lunastettiin täydessä mitassa eikä arvailuille jätetty varaa. Bändi hyppäsi hetkessä klubeilla seikkailleesta sekopäisestä goottibändistä areenatasolle. Christian Woman -biisi sai myös hyvin soittoaikaa MTV:llä, tosin sen kompromentoivat sanat jouduttiin muuttamaan – muuten ei asiaa tv:hen olisi ollut. Biisin tehokkuutta kuvaa se että olen kyseisen videon nähnyt viimeksi yli 20 vuotta sitten, mutta muistan edelleen ulkoa muunnellut sanoitukset, kuten tietysti alkuperäisetkin. Harmillista kyllä, Bloody Kissesin magiaa ei Type O Negative ole sittemmin onnistunut toistamaan. Hyviä irtobiisejä on julkaistu siellä täällä, … Jatka artikkeliin Type O Negative: Bloody Kisses CD vs. LP

Kate Bush on englantilainen multitalentti – häneltä sujuvat niin laulaminen, pianon soitto, biisinteko kuin tanssiminenkin. The Kick Inside on hänen debyyttialbuminsa, jolta löytyy myös valtaisaa listamenestystä nauttinut single Wuthering Heights. Vastaavaa singlelohkaisua ei sitten tuon jälkeen ole näkynytkään, sillä Katen varsin originaali ääni on jotain jota ei vain jäljitellä. Tuntuu omituiselta että Kate Bush on jo 60-vuotias, sillä niin tuoreelta The Kick Inide edelleen kuulostaa. Siihen ei ole ajan hammas juurikaan pystynyt, vaikka levy on äänitetty jo vuonna 1975. Kate oli albumin julkaisun aikaan vain 19-vuotias, ja joitain hänen levylleen kirjoittamia lauluja tehdessään hän oli vasta 13-vuotias. Tenavatähti jos mikä. … Jatka artikkeliin Kate Bush: The Kick Inside CD vs. LP

Shades Of God on se Paradise Lostin levy joka kolahti isosti 90-luvulla. Tällä levyllä lunastettiin kaikki Gothicin antamat lupaukset, ja isosti. Levy sisältää muikean määrän ykkösluokan biisejä, sääli vain että se megahitti As I Die on ainoastaan cd:llä. No, kun Pity the Sadness soi niin tuon asian unohtaa. Shades of God on raskaan heavyn merkkipaaluja. Lp minulla on ensipainos vuodelta 1992, samoin kuin cd.  Vertailtaessa äänenlaatua, tulos on selvä lähes välittömästi: vinyyli kuulostaa isommalta, yläpää on monta astetta selkeämpi ja rikkaampi, myös basso on voimakkaampi ja selkeämpi. Tässä ei ole mitään epäselvää. Jatka artikkeliin Paradise Lost: Shades of God CD vs. LP

Liki täydellisen Rust in Peace -albumin jälkeen Megadethilla oli kova paikka: miten toistaa uudella albumilla aiempi huikea onnistuminen? Onneksi Countdown to Extinctionilla soittaa vielä sama dream team kuin Rust in Peacella, joten soittajamateriaalista ei homma ole kiinni. Ja melkoisen hyvä lopputulos olikin; uudelta levyltä löytyy mm. superhitti Symphony of Destruction, eivätkä muutkaan raidat joudu häpeämään olemassaoloaan. Mustaine vei Megadethia uutukaisella montakin piirua kaupallisemman soundin suuntaan, eikä varmaankaan kadu sillä todennäköisesti kymmentä menetettyä vanhaa fania kohden sai sata uutta.  CD- ja LP-painokset minulla ovat molemmat Capitol Records 1992. Tällä kertaa vinyyli ja laserlevy ovat soundillisesti lähellä toisiaan. Suurin eroavaisuus löytyy lautasista … Jatka artikkeliin Megadeth: Countdown to Extinction CD vs. LP

Somewhere in Timen aikaan Iron Maiden eli 80-lukulaista mammuttikauttaan. Keikat olivat massiivisia, eivätkä biisit tällä levyllä tuosta massiivisuudesta poikenneet. Levyltä löytyy monta Iron Maiden -klassikkoa kuten vaikkapa Wasted Years, the Loneliness of the Long Distance runner ja Alexander the Great. Tämä levy löytyy varmasti jo kaikilta Maiden -faneilta, mutta voin lämpimästi suositella levyä myös muille kuin die hard -faneille. Sen verran mahtavaa on levyn biisimateriaali, ja myös levyn soundit ovat kohtuullisen hyvät. Sekä cd- että vinyylipainokset minulla ovat vuodelta 1986. Jälleen kerran cd- ja lp-painoksen soundi on hyvin lähellä toistaan. Eroja ei juurikaan ole, jos oikein pinnistellään niin vinyylin soundimaailma … Jatka artikkeliin Iron Maiden: Somewhere in Time CD vs. LP

Ride the Lightning on levy jolla Metallica alkoi tosissaan näyttää mistä thrash-kana pissaa. Ride the Lightning sisältää biisejä jotka kuuluvat edelleen Metallican keikkojen biisilistaan; esimerkkinä vaikkapa Creeping Death. Varsinainen yllätys levyllä oli aikanaan Fade to Black – slovaria ei metallikansa odottanut kuulevansa.  Lp-versio minulla on Elektran originaalijulkaisu vuodelta 1984, cd:n painoksesta en saa selvää. Ride the Lightningin soundipolitiikka on onnistunut kohtuullisen hyvin; soundit ovat jopa paremmat kuin seuraavalla menestyslevyllä, Master of Puppetsilla. Cd vs. Vinyyli -taistossa käy tällä kertaa päinvastoin kuin Master of Puppetsilla. Lp:n äänimaisema on sekä korkeampi että leveämpi kuin cd:llä. Vinyylin soundipolitiikka on myös avonaisempi ja täyteläisempi … Jatka artikkeliin Metallica: Ride the Lightning CD vs. LP

Master of Puppets on levy joka sementoi Metallican aseman thrash-kuninkaana. Ride the Lightningilla annetut lupaukset lunastettiin tällä thrashmetal -järkäleellä, joka on edelleen genrensä kiistattomia merkkipaaluja. Biisit kuten Master of Puppets, Welcome Home (sanitarium) ja Disposable Heroes ansaitsevat yhä edelleen tulla kuulluksi, yli kolmekymmentä vuotta albumin julkaisun jälkeen. Sekä cd- että vinyyliversiot minulla ovat vuodelta 1989, Vertigon julkaisemia. Eroavaisuuksia kuunnellessa tällä kertaa tulee heti selväksi kumpi on parempi. Cd voittaa selkeästi. Äänikuva on cd:llä huomattavasti leveämpi, vinyyli kuulostaa siltä kuin soitettaisiin suppilon läpi kun sitä vertaa laserlevyyn. Lisäksi sekä ylä- että alakerta ovat cd:llä selkeämmät.  Jatka artikkeliin Metallica: Master of Puppets CD vs. LP

Rajaportti -levyn aikoihin Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus oli jo lunastanut paikkansa suomalaisten raskaan rockin fanien sydämissä. Vastoin bändin aiempia kuvitelmia Niskalaukaus soi nyt radiossa päivästä toiseen, keikat olivat loppuunmyytyjä ja festarivedot olivat lähes hurmoshenkisiä tilaisuuksia. Aiemmin yhteistyökumppanina toiminut Tomi Tuomaala oli nyt vaihtunut Jarkko Martikaiseen; muutos joka omasta mielestäni alkoi viedä bändiä huonompaan suuntaan. Mutta mikäs siinä kun suosio vain jatkoi kasvamistaan. Levyn suurimmat hitit olivat Surupuku ja Lumessakahlaajat – biisit jotka soivat raskaan musiikin ystävien kollektiivisessa muistissa vielä pitkään levyn julkaisun jälkeen.  Sekä lp- että cd -versiot minulla ovat vuodelta 2002, cd on Ranka Recordsin julkaisema, lp taasen … Jatka artikkeliin Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus: Rajaportti CD vs. LP

Muistan vieläkin kuinka vuonna 1990 poljin levykauppaan henki hieverissä hankkimaan Megadethin tuoreinta albumia. Ja millainen se albumi sitten olikaan – uusi thrashin kuningaslevy oli syntynyt. Levy on täynnä loistavia biisejä jotka vaativat kuulijaa keskittymään itse musiikkiin ja unohtamaan kaiken muun. Musiikki on melodista, unohtamatta kuitenkaan thrashin vaatimaa rajua asennetta. Rust in Peacen aikainen bändin jäsenistö oli myös todellinen dream team; Mustainen lisäksi Marty Friedman kitarassa, David Ellefson bassossa ja Nick Menza rummuissa. Varsinkin Nick Menzan suoritusta täytyy edelleen ihastella, herran ainutlaatuinen rumputuli riisuu kuulijan aseista lähestulkoon välittömästi.  Vertaillaanpas sitten soundeja. Vinyylinä minulla on ensijulkaisu, cd samoin. Julkaisulla on thrash-standardeilla vallan … Jatka artikkeliin Megadeth: Rust in Peace CD vs. LP

Dire straits on bändi joka herättää intohimoja suuntaan jos toiseenkin. Sitä on käytetty kyllästymiseen asti äänentoiston demoissa. Kukaan ei kuitenkaan voi kiistää etteikö bändillä olisi myös hyviä biisejä, ripoteltuna eri levyille. Love over Gold ei nimestään huolimatta ole pelkkää kultaa; levyltä löytyy mielestäni vain yksi hyvä biisi, juurikin paljon demomateriaalina käytetty Private Investigations. No, miltä sitten cd- ja lp-versiot vertautuvat toisiinsa? Minulla ei ole kummastakaan ensipainosta; cd on remaster vuodelta 1996, lp:n julkaisu lienee Vertigo vuodelta 2010. Heti ensimmäisellä raidalla, Telegraph Roadilla, on havaittavissa selkeä sävyero. CD on kirkkaampisoundinen, jopa hieman ylikireä. Transientit ovat lp’llä hieman voimakkaammat. Miltäs sitten kuulostaa … Jatka artikkeliin Dire Straits: Love over Gold CD vs. LP

Rupisia riimejä karmeita tarinoita avasi Eppu Normaalin kolmen kovan levyn putken: kahden seuraavan vuoden aikana julkaistiin vielä Kahdeksas ihme sekä Valkoinen kupla. Levyn biisimateriaali on varsin mainiota; varsinaisia floppeja ei juuri ole, ja mukana on klassikkobiisejä kuten Taivaassa perseet tervataan sekä Pimeyden tango.  Rupisia riimejä edustaa mielestäni yhtä parassoundisinta levyä suomirockin historiassa: tanakka ja selkeä basso, mainiosti erottuvat kitarat ja erinomaiset rumpusoundit. Ainut hivenen negatiivinen puoli soundeissa on bassorummun hieman omituinen muovinen sävy.  Kuten edellä mainitusta käy selväksi, uskallan suositella tätä levyä kenelle tahansa suomirockin ystävälle, niin sisällön kuin soundienkin puolesta. Vertaillaanpas sitten cd:n ja lp:n eroavaisuuksia. CD minulla lienee … Jatka artikkeliin Eppu Normaali: Rupisia Riimejä Karmeita Tarinoita CD vs. LP

Sanon heti alkuun että Mana mana on itselleni pyhä bändi. Mikään muu orkesteri ei tee minuun samanlaista vaikutusta – Mana mana pureutuu läpi orvaskedestä ja lyö tappuransa kiinni vääjäämättömästi eikä päästä irti. Mana mana on myös kulttibändi, jonka lento loppui aivan liian varhain laulaja-kitaristi-biisintekijä Jouni Mömmön itsemurhaan. Mömmön kuoleman jälkeen jäljelle jääneet jäsenet tekivät vielä postuumisti yhden loistavan levyn, mutta keskitytään nyt Mana manan väkevimpään tuotantoon eli Mömmön kauden ainokaiseksi jääneeseen Totuus palaa -äänilevyyn. Tällä kertaa vertailen toisiinsa alkuperäistä Gaga goodies’n julkaisemaa levyä sekä Svartin uudelleenjulkaisua. Alkuperäistä vinyyliä on nykyään äärimmäisen vaikea löytää, mutta Svartin julkaisua löytänee vielä kohtuudella. Alkuperäinen … Jatka artikkeliin Mana Mana: Totuus Palaa

Lasten hautausmaa on herättänyt ihastusta niin kriitikoiden kuin maksavan yleisönkin puolesta. Eikä ihme – näin verevää suomirokkia ei olla vähään aikaan kuultu. Lasten hautausmaa ottaa vaikutteita eri suunnista mutta muokkaa niistä selvästi oman näköisensä kokonaisuuden. Bändin soundissa ja sanoituksissa löytyy niin Noitalinna huraata kuin Mana manaakin, mutta väittäisinpä että mukana on myös aimo annos Kollaa kestää -orkesteria. Yksi osa Lasten hautausmaan menestyskonseptia on tietynlainen viattomuus, jollaista tapaa enää aniharvoin. Nyt testissä oleva EP on bändin ensimmäinen tuotos, ja vertailen sitä bändin ensi-cd:n mukana tulleeseen uusintajulkaisuun ko. ep:stä. Ensimmäinen havainto vertailussa on, että nyt mennään jälleen kerran hyvin lähellä soundillisesti. Eroavaisuutta … Jatka artikkeliin Lasten Hautausmaa: 10″ EP

Niskalaukaus oli saanut jo hieman kokemusta suomenkielisen hevimusiikin tekemisestä Hävetkää! -ep:llä. Pitkäsoittodebyytillä Lopunajan merkit palaset loksahtivat mainiosti paikalleen ja tie suomalaisten sydämiin oli alkanut. Tässä vaiheessa suosio oli tosin vielä varsin pientä eikä bändi saanut aina mediassakaan ymmärtämystä. Mieleeni on jäänyt Rumba-lehden arvostelusta lause ”sankariheviä kalevalasta pitäville”. Eipä bändi itsekään vielä oikein uskonut suosionsa nousuun; kun tämän levyn aikoihin haastatteli bändiä, totesi Rautiainen että ”jos musiikkimme joskus soi radiossa, on vain kaksi mahdollisuutta: joko kansakunnan tila on erittäin heikko, tai musiikkimme on ******”. Valitettavasti en koskaan päässyt Rautiaiselta kysymään kumpi vaihtoehto toteutui. Vertailussa on mukana tällä kertaa alkuperäinen cd vuodelta … Jatka artikkeliin Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus: Lopunajan Merkit

Vuosituhannen vaihteessa Therion eli kultakauttaan: muutama vuosi sitten julkaistu Theli oli nostanut bändin kiinnostavuudessa ykköskastiin. Christopher Johnsson, bändin primus motor, eli valtaisaa luomiskautta ja julkaisi Therionin kanssa levyn per vuosi. Vuonna 2000 julkaistu Deggial jatkoi kultakautta mallikkaasti, ollen sekä musiikillisesti että soundillisesti varsin mainio täyspitkä. Erinomainen esimerkki tästä on vaikkapa levyn avaava Seven Secrets of the Sphinx, joka jytisyttää massiivisuudellaan vaikut korvista.  Minulla kuuntelussa olevat cd ja lp ovat molemmat ensijulkaisuja vuodelta 2000. Vertailussa ensituntuma on että nyt mennään eroavaisuuksissa todella nyansseissa; eroavaisuuksia bongatakseen pitää olla todellakin korvat höröllä. Kuuntelun ja vertailun edistessä nuo pienet nyanssierot tulevat kuitenkin kohtuullisen selviksi. … Jatka artikkeliin Therion: Deggial CD vs. LP