Aloitin testin jossa on tarkoitus käydä läpi eri formaattien eroja. Ensin ajattelin että käytän testiin vain yhtä biisiä, Megadethin Symphony of Destructionia. Johtuen biisin omituisista ongelmista striimausformaattien kanssa, jouduin ottamaan mukaan muitakin levyjä ja biisejä. Mutta ilman sen syvempiä esittelyjä, sukeltakaa sekaan.

Symphony of Destruction on Megadethin ikoninen biisi, jonka tahtiin jengi on hurrannut sadoilla, ellei tuhansilla keikoilla. Omissa kirjoissani tuon biisin sisältävä Megadethin levy Countdown to Extinction on bändin viimeinen ”legendaarinen” levy, sillä tämän platan jälkeen on bändin tuotannon taso vaihdellut varsin paljon. Countdown to Extinction tarjoilee paitsi mahtavia menopaloja, myös albumikokonaisuuden joka toimii.

Itselläni tuo biisi löytyy aika monessa formaatissa. On CD, LP, Tidal, Spotify ja vielä lisäksi 12” EP. Viime aikoina hifipiireissä on keskusteltu paljon esimerkiksi Spotifyn ja Tidalin mahdollisista eroista, aihe onkin varsin mielenkiintoinen. Spotify tarjoaa häviöllisesti pakattua musiikkia, paremman käyttöliittymän, enemmän musiikkia sekä halvemman hinnan. Tidal taas tarjoaa häviötöntä FLAC -formaattia, joka on ainakin periaatteessa yhtä hyvä kuin mihin CD:n laatu yltää. Juuri muuta etua Tidalilla sitten ei olekaan, paitsi tietysti varsin rajallinen high res -katalogi joka lähtee Tidalista MQA -formaattina. Käytettävyydellä ja musiikkikirjaston laajuudella Tidal häviää Spotifylle reilusti.

Kuten ylläolevasta käy ilmi, suurin mielenkiinto kohdistuu Spotify vs. Tidal -taistoon äänenlaadusta. Käyn tämän testin läpi käyttäen kuulokkeitani (Focal Clear), koska en halua väsyttää perhettäni toistamalla ajasta iäisyyteen samaa biisiä. Striimerinä toimii Bluesound node 2i.

Symphony of Destruction on siitä mielenkiintoinen testibiisi että siinä on loistava bassosoundi, jota myös käytetään kuuluvasti. Kappaleen diskanttiosuus koostuu kokonaisuudessaan rumpupatterin lautasosastosta. Vaativimmat jutut äänentoiston suhteen ovat basso, sekä särökitaran ja basson ”erottuvuus” eli se että ne kuuluvat selkeästi omina soittiminaan eikä kumpikaan varasta show’ta, lisäksi kun oikein hyvin käy, on biisissä myös ilmavuutta. Lisäksi jostain syystä tällä biisillä haitsun soiminen toimii joillakin äänilähteillä paremmin kuin toisilla.

Spotify vs. Tidal -testissä kuuntelin ensin biisin kokonaisuudessaan pariin kertaan molemmilla ”soittimilla”. Tämän jälkeen talletin mieleeni muutaman asian äänentoistosta, sitten testailin samaa biisiä hieman lyhyemmissä pätkissä. Tämän jälkeen oli taas vuorossa kuunnella kappale kokonaisuudessaan useamman kerran sekä Spotifylla että Tidalilla.

Valtavia äänenlaadullisia eroja en näillä kahdella toisto-ohjelmalla havainnut. Joitakin selkeitä eroja kuitenkin löytyi: Tidalilla basso ja kitara eivät menneet sekaisin, vaan molemmat erottuivat omina soittiminaan. Rumpujen haitsu soi tidalilla pari astetta selkeämmin kuin Spotifylla. Myös tarkkuutta oli Tidalilla jonkun verran enemmän kuin Spotifylla. Ainakin tällä biisillä ero oli yllättävän pieni.

Seuraavaksi otetaan käyttöön CD-soitin, ja kokeillaan onko CD:n ja Tidalin välillä eroja. CD-kuuntelu tapahtuu niin että ohitan soittimen oman da-muuntimen, ja signaali kulkee digitaalisena koksupiuhan kautta etuvahvistimelle, kuten myös Bluesound node 2i:ssä jota käytän striimerinä.. Näin molemmat äänilähteet käyttävät samaa Anthem-etuvahvistimen da-muunninta.

Kun laitoin sourceksi ensimmäistä kertaa CD:n, meinasi tulla tippa silmään. CD on joka taholla parempi kuin miltä Tidal kuulostaa laitteistossani. Ero on suorastaan käsittämättömän iso. Tidal on hopeakiekkoon verrattuna tumppu ja alapäästä korostunut. CD:n tarkkuus koko taajuuskaistalla on huomattavasti Tidalia edellä, ja varsinkin toisto keskialueelta diskanttiin on saanut lisää voimaa ja tilaa. Onko mahdollista että tämä johtuu striimeristäni, vai missä ihmeessä vika voi olla? Tämä täytyy tarkistaa vielä joillakin muilla levyillä.

CD ja LP ovat yllätyksekseni soinniltaan melko lähellä toisiaan. Olisi ilman muuta kuvitellut että CD vs. striimauksessa kuultavat erot olisivat pienempiä kuin mitä CD:n ja vinyylin välillä on, mutta tilanne on juuri päinvastoin. Nyt vinyylin basso on hieman CD:tä voimakkaampi ja ”isompi”, ja särökitarat ovat jonkin verran vähemmän korvaa rasittavia kuin CD:llä. Yläpää on vinyylillä hieman pehmeämpi. Erot ovat olemassa mutta eivät massiivisia.

Kisan varsinainen voittaja on 45 rpm 12” EP-levy. Siinä oikeastaan kaikki on paremmin kuin muilla formaateilla, mukaanlukien LP. EP:llä on isompi ja jäsentyneempi soundi, tykimmät bassot ja läsnäolon tuntu on jotain mikä toisilta formaateilta puuttui. Sääli vain että näitä 45 rpm -tuotoksia ei kovin usein jaksa sorviin heittää, siinä kun on oma hommansa vaihtaa 1-2 biisin välein puolta, ja sitten taas levyä.

PÄIVITYS: päätin tehdä uudestaan testin CD vs. Tidal. Tällä kertaa laitoin levyksi System of a Downin mainion Toxicityn. Nyt tulos oli aivan erilainen kuin tuolla Megadethilla. CD ja Tidal kuulostavat hyvin pitkälle samalta, CD:n sointi on jonkin verran avoimempi ja kirkkaampi, mutta ei paljon. En keksi tuon Megadeth-kokemuksen syyksi muuta kuin tavalla tai toisella epäonnistuneen rippauksen striimauspalveluun.

Otin vielä varmistuskierroksen Camelin Moonmadness -levyllä. Tulos oli samankaltainen System of a Downin kanssa, cd oli hitusen kirkkaampi, ja sointi rauhallisempi. Ja tällä kertaa Tidalin basso oli hieman ”parempi” kuin CD:n.

Jatketaan vielä Spotify vs. Tidal -vertailua. Heitetään tuleen Metallican …And Justice for All (Ja Justiina jakaa kaikille) -remasteroitu versio. Tässä kohtaa Spotifyn ja Tidalin ero on yllättävän iso. Ero kuuluu parhaiten rumpuosastolla, jossa Tidalin esitys tomeista ja bassarista on selkeämpi ja ”syvempi” kuin Spotifyssa.

Seuraavana kokeillaan vähän folkkia. Harley Poen varsin omalaatuinen ”murder folk” ei varmasti ole kaikkien mieleen mutta itse olen ihastunut bändiin. Kuunnelkaa vaikka heidän levynsä ”Satan, sex and no regrets”. Valitettavasti tuo levy löytyy vain Spotifysta, joten valitsin kappaleeksi ”I can’t stand myself” levyltä Lost and Losing it. Kuulotesti paljastaa tällä kertaa Spotifyn ja Tidalin eroksi sen että Spotifyssa on välillä hiukan sibilanssia, ja kitaran kielet soivat selkeämmin Tidalissa.

Summa summarum, olen hämmästynyt varsinkin kahdesta seuraavasta seikasta: 1) Symphony of Destruction soi lähes samalla tavalla Spotifylla ja Tidalilla, mutta suhteessa striimereihin täysin toisin cd:llä ja vinyylillä. 2) Kuinka pieni ero on Spotifylla ja Tidalilla. Myös Tidalin ja cd:n ero on varsin pieni mutta havaittavissa. Tässä kannattaa huomioida se että da-muuntimena käytettiin samaa etuvahvistimen muunninta, eli cd-soitin hoiti vain pyörittimen virkaa.

Vielä yksi huomioitava seikka on se, että tein testin käytännön syistä kuulokkeilla. Tulos olisi joiltain osin voinut olla erilainen jos olisin päässyt käyttämään testissä kaiuttimia, sillä arvostan niiden sointia enemmän kuin kuulokkeiden.