Alkuperäinen LP: Atlantic Recording Corporation (Ranskan painos) 7567-82320-1

Uusintapainos LP: E.A.R. Music Classics 0217079EMU (vuodelta 2022)

Striimaus: Qobuz cd-laatu

Testissä käytetty laitteisto

Savatage on yksi kovimpia hevibändejä koskaan. Piste. Varsinkin unelmakokoonpanossa, jossa veljespari Jon Oliva ja Criss Oliva oliva hoitivat laulun ja kitaran, tulos oli parhaimmillaan maagista – ehkä jopa vielä jotain sitäkin suurempaa. Kun Jonin tunteellista laulua sekä koskettimien soittoa säesti kerrassaan upean ja aivan oman soittotyylinsä omannut Criss, ei tulosta voi kuin ihmetellä. Ja edelleen käsikarvat nousevat pystyyn bändin levyjä kuunnellessa.

Savatagen matka alkoi hieman suoraviivaisempana hevibändinä, mutta kaikki kahdeksan vuotta ja viisi albumia olivat valmistaneet meitä siihen, mikä viimein julkaistiin: kaikki huipentui rock-oopperaan nimeltä Streets – A Rock Opera. Se sisälsi kaiken, mitä bändin jäsenet ja tuottaja/sanoittaja Paul O’Neill olivat vuosien varrella oppineet: ison annoksen progressiivista lähestymistapaa musiikkiin, panssarivaunun kokoisia kitarariffejä, raivoisaa laulua, herkkääkin herkempää laulua, tunnelmia joita ei voi unohtaa, tavattoman upeita kitarasooloja, ihon alle jääviä melodioita flyygelillä… Sanat loppuvat kesken. Ja vielä, levyn lopettava käsittämättömän hieno Believe, jonka vertaista balladia ei ole tähän päivään mennessä tehty. Ja tuskin tullaan tekemäänkään.

Mikäli et ole tähän albumiin vielä tutustunut, nyt on aika laittaa levy soimaan. Sillä välillä laitan äänentoistolaitteistoni lämpiämään, kerään levyt kasaan ja alan tutkimaan että millainen tapaus tämä uusintapainos oikein onkaan.

Ulkoisesti uusintapainosta ei olisi voitu paremmin tehdä. Levy on levitetty kahdelle LP:lle, kansikuva on selkeästikin alkuperäiseltä negatiivilta, gatefold-kannet ovat upeat. Molemmat levypussit sisältävät sanoitukset ja kuvia, onpa mukana vielä todella mielenkiintoinen, iso täysvärinen vihkonen jossa käydään läpi levyn tekoprosessi. Itse platat ovat paksuja, vaaleansinisiä laitoksia. Pari bonusbiisiäkin löytyy alkuperäiseen LP-painokseen verrattuna, nimittäin yksi Savatagen kaikkien aikojen hienoimmista biiseistä, slowari If I Go Away. On täysin käsittämätöntä, miten tämä biisi jäi pois alkuperäiseltä levyltä. Toinen bonusbiisi on Larry Elbows, joka ei ole lähellekään samaa luokkaa. Nämä molemmat biisit löytyvät kylläkin levystä tehdyillä CD-uusinnoilla, eli mistään ennenkuulemattomasta tavarasta ei ole kyse.

Mutta lähdetäänpä sitten kuuntelemaan miten eri versioiden äänenlaadut vertautuvat toisiinsa, laitan pesun jälkeen uusintapainoksen pyörimään levylautaselle, ja lasken neulan varovasti paikalleen.

Streetsin LP-uusintapainos kuulostaa kamalalta. Diskanttia soundissa ei ole lainkaan, kaikki avonaisuus ja kitaroiden positiivisessa mielessä päällekäyvä särö ovat menneitä. Lopputulos on käsittämättömän tumppu. Rumpusetissä ei ole peltejä juuri lainkaan. Ainoa positiivinen puoli on se, että välillä bassokitaran soundi on ihan asiallinen. A Little too Far kuulostaa ihan ok:lta, jopa dynamiikkaa löytyy, mutta biisissä ei tietysti olekaan muuta kuin Olivan laulu ja flyygeli. Kun biisiksi vaihtuu vauhdikkaampi You’re Alive, soundit matelevat jälleen ojan pohjalla.

Äänellisesti mieleen nousee 80-luvun alussa käyttämäni C-kasettisoitin, joka oli vielä monofoninen.

Nyt kuuntelen levyä laitteistolla jona ovh-hinta huitelee yli 30 K€ kulmilla, ja lopputulos kuulostaa samalta kuin miltä se kuulostaisi tuolla iänikuuisella C-kasettisoittimella. Onko masteroija, tai kuka sitten älppärin soundeista onkaan vastuussa, kuuro tai kuulorajoitteinen? Missä ihmeessä on mokattu? Levyn kannessa mainitaan että se on kokonaan uudelleenmasteroitu Sector 5 -studiossa Saksassa.

Vai voiko olla niin, että tämän uusinta-LP:n lähdemateriaali on surkea? Vai onko vain niin, että kukaan ei ole välittänyt vittujakaan soundeista, tarkoitus on ollut tehdä nostalgianälkäisille hieno paketti joka menee hyvin kaupaksi. Tämä uusintajulkaisu on potku Savatage -fanin perseeseen, kollektiivinen keskisormen näyttö kaikille heille jotka jaksoivat uskoa.

Olen onneksi siinä asemassa, että ostin Streetsin alkuperäisen vinyylin silloin kun se julkaistiin. Siinähän soundit ovat itseasiassa varsin hyvät. Eivät mitään referenssitasoa, mutta täysin eri luokkaa kuin mitä järkyttävän huono uusintapainos. Näistä ei voi puhua edes samana päivänä – originaalilta löytyy soundikuvan avoimuutta, kirskuvia kitaroita, Olivan laulu on framilla, rumpusettikin kuuluu ja siinä on jopa peltienkin soundeja mukana, toisin kuin uudella versiolla. Vähäeleisemmät biisit kuulostavat herkemmiltä, Olivan äänessä on enemmän sävyjä, tunteikkuus välittyy. Äänellinen ero on alkuperäisen julkaisun hyväksi dekadin luokkaa – alkuperäisjulkaisua voi halutessaan vaikka luukuttaa, eikä tarvitse äänenlaatua hävetä.

Koskapa laitteistooni kuuluu myös striimeri jolla soitan musiikki Qobuz-palvelusta (”hifistin versio” Spotifysta), niin tehdäänpä vielä vertailua tähänkin. Qobuzista ei löydy Streetsin alkuperäisversiota, vaan ainoastaan 2011 julkaistu uusintaversio, johon on lisätty mm. juuri se erinomainen If I Go Away -biisi. En tiedä onko tälle 2011-versiolle tehty jotain remasterointia, vertailukohtaa alkuperäiselle digijulkaisulle ei siis ole.

Jumalaisen kitarariffin omaava Jesus Saves räjähtää käyntiin ensituntumalta ihan hyvin molemmilla medioilla. Hetkisen kuluttua käy ilmi että älppärillä yläpäässä on enemmän resoluutiota, avoimuutta ja leveyttä. Bassopuoli tuntuu toimivan välillä paremmin striimattuna, mutta lienee aika lailla tasoissa kun kokonaisuutta verrataan.

Tonight He Grins Again toimii LP:llä vieläpä paremmin kuin äskeinen biisi. Yläpää on vielä selkeämpi, Olivan äänessä enemmän sävyjä, varsinkin äänikuva on leveämpi. Gobuz-striimi kuulostaa nasaalimmalta ja kapeammalta. Strange Reality jatkaa samalla äänellisellä tuloksella, onpas kummallista. Yllättävän positiivinen ero vinskan hyväksi, en itseasiassa muistanutkaan että tällä levyllä on näinkin hyvät soundit.

A Little Too Far paljastaa vielä lisää LP:n hyveitä, dynamiikkaa nimittäin riittää enemmän kuin striimissä, ja tosiaan, herkässä biisissä on enemmän sävyjä sekä laulussa että flyygelissä.

Kuuntelen vielä levyn loppuun, välillä vaihdellen äänilähteitä, mutta tulos pysyy samana. Alkuperäinen LP voittaa soundeissa. Ero Qobuziin on kohtuullisen iso, mutta ei ylitsepääsemätön; kyllä striimattunakin tätä albumia voi ihan hyvin kuunnella. Mutta sitä uudelleenjulkaisua ei. Vähemmästäkin on sotia syttynyt.