Täytyy ensimmäiseksi myöntää, että Neil Youngin suhteen olen ollut sellainen osapäivädiggailija: olen kuunnellut lähinnä irtobiisejä, harvemmin kokonaisia levyjä. Sain lahjaksi LP-levynä Neil Young & Crazy Horsen livealbumin Rust Never Sleeps (uudelleenjulkaisu v. 2016), ja tämän myötä täytyy alkaa tutustumaan paremmin myös kokonaisiin levytyksiin.
Nimittäin Rust Never Sleeps sisältää potpurin erinomaisia biisejä, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Kiertueella keikkasetit oli jaettu akustisiin ja sähköisiin osioihin, LP:llä levyn ensimmäinen puoli sisältää akustisia biisejä, toinen puoli taas sähkökitaralla soitettuja. Levylle on tehty päälleäänityksiä studiossa. Ikuinen kysymys on se, saako levyä kutsua liveksi jos sitä on paikkailtu studiossa; oma mielipiteeni on se, että jos homma toimii ja kuulostaa hyvältä, niin mikäs siinä. Pitää vielä myös mainita, että kaksi biisiä on äänitetty kokonaan studiossa kiertueen aikana.
Kun laskee neulan levylle ja ensimmäinen biisi My My, Hey Hey (out of the blue) alkaa, tunne on uskomaton: levyn soundit ovat täydelliset, Neil Youngin persoonallinen ääni kuulostaa omalta itseltään, ja itse biisi on täyttä timanttia. Aivan mielettömän hyvä fiilis. Tämä on kappale, jota Nirvanan Kurt Cobain traagisesti siteerasi itsemurhaviestissään: ”It’s better to burn out than to fade away”.
Muutkaan biisit eivät anna juuri valittamisen aihetta. Erinomaiset kappaleet seuraavat toisiaan. Levyn akustisen puolen kappaleiden fiilis on todella herkkä.
Levyn kakkospuolen biisit ovat huomattavasti rankempaa tavaraa, kappaleet soitetaan sähkökitaralla säröä säästämättä, ja tempokin on aivan eri luokkaa. Välillä meno kuulostaa jopa hieman kaoottiselta. Nämä biisit ovat toimineet myös alkusysäyksenä grungelle, sekä Nirvanan että Pearl Jamin puolesta on kerrottu, että juuri nämä biisit ovat vaikuttaneet bändien musiikkityyliin. Ja pitää ottaa huomioon, että tämä Neil Youngin levy on julkaistu jo 1979. Tuolloin ajankohtainen punk-liike oli varmasti taas suuri vaikutin Youngin biiseihin, ja niiden esitystapaan.
Levyn päättää hyvin säröinen versio My My, Hey Hey -biisistä. Tämä on aivan loistava lopetus; heti ensimmäisellä kuuntelukerralla nousi mieleen, että Sielun Veljet ovat taatusti ottaneet tästä vaikutteita. Esimerkiksi kitaran särö ja käytetyt riitasoinnut ovat kuin suoraan Siekkareiden päiväkirjasta.
Lopuksi täytyy tietysti tehdä äänenlaadullista vertailua LP vs. Qobuz. Qobuzissa levystä löytyy korkearesoluutinen versio, sekä cd-tason versio. Näistä kummallakaan ei ole tällä kertaa mitään vastusta vinskalle. LP:n soundi on kristallinkirkas, kitaroiden metallikielet soivat upean selkeästi, äänikuvassa on syvyyttä ja biisit tulevat ulos kaiuttimista. Jälki on erittäin orgaanista.
Jostain syystä Qobuz-striimi on pelkkä kalpea varjo vinyylistä; soundi jää kaiuttimien sisälle, kolmiulotteisuus, aitous ja hengitys ovat poissa. Ei tätä kannata striimata.
Diabolus in HiFi 
Jätä kommentti