Aloitin työskentelyn 13-vuotiaana kotikaupungissani Ylivieskassa, firmassa nimeltä Ylivieskan stereo Ky. Vuosi oli tuolloin 1986. Yritys myi laadukasta kotihifiä, muun muassa Luxmania, Revoxia, Nakamichia, Denonia sekä Yamahaa. Olipa yksi nurkkaus pyhitetty Bang & Olufsen -järjestelmile. Myös AV-laitteet sekä tietokoneet kuuluivat valikoimaan.
Mielenkiintoni äänentoistoa kohti oli alkanut jo aiemmin, ja nyt pääsin tutustumaan aiheeseen oikein kunnolla. 15-vuotiaana hankin Denonin integroidun vahvistimen, mallia PMA-700v vanhan Harman/Kardonin viritinvahvistimen tilalle. Olin vahvistimeen varsin tyytyväinen, ja se oli itseasiassa vieläkin katsoen asiallinen laite. Painoa riitti yli kymmenen kiloa, monenlaista fiksua ratkaisua oli tehty äänenlaadun pitämiseksi kunnossa. Voimaa laite puski 100 wattia per kanava kahdeksaan ohmiin, ja se kävi itseasiassa varsin kuumana. Ei mikään kettutytön vahvistin siis.
Käytin vahvistinta itse jonnekin 90-luvun loppupuolelle saakka, sitten se sai väistyä toisen vahvistimen tieltä. Annoin vahvistimen isälleni, ja kun otin restauroidut Sonabit käyttöön, otin myös käyttöä vaille jääneen Denoninkin aktiivitoimintaan.
Johan Riikonen on luottomieheni, joka on modifioinut pitkän liudan laitteitani. Otin häneen yhteyttä tämän Denonin suhteen, ja Johan oli sitä mieltä että se on jo sellaisenaan hyvä vahvistin, mutta siitä on mahdollista tehdä todellinen “peto” esimerkiksi vaihtamalla komponentit uusiin ja korjaamalla mahdolliset kylmäjuotokset. Suorastaan vaarallinen tilanne vahvistimen kanssa oli se, että fet-transistorien alla olevista silikonipadeista osa oli hävinnyt muille maille, ja laite olisi käytännössä voinut poksahtaa milloin vain.
Niinpä sitten toimitin laitteen Johanille, ja viikkoa myöhemmin sain sen takaisin. Johan oli vaihtanut tavattoman määrän komponentteja, kuten myös maailman surkeimmiksi tituleeraamani kaiutinliittimet. Ne näyttävät massiivisilta, mutta niihin ei saa kiinni edes banaaniliittimiä.
Normikomponenttien, kuten kondensaattoreiden, lisäksi myös sulakkeet olivat vaihtuneet paremmiksi. Myös vanha maadoittamaton virtajohto on vaihtunut kunnolliseen maadoitettuun liittimeen.
Laite on nyt sisältä hyvinkin eri näköinen kuin ennen modauksen aloittamista, lähdetään kuuntelemaan onko työstä ollut apua.
Kuuntelutunnelmia
Teen tällä kertaa kuuntelutestin käyttäen Johanin uudelleenrakentamia, legendaarisia Sonab od-11 -kaiuttimia.
Pete Belascon moderni jazz-biisi Deeper soi aiempaa selkeämmin ja kolmiulotteisemmin. Myös bassopuolelle on tullut lisää ulottuvuutta, ja bassorumpukin on ok, vaikka ei tässä vieläkään mitään pohjamutia saalisteta.
Petra Magonin livetulkinta klassisesta Fever -kappaleesta kuulostaa Denonin modifioinnin jälkeen oikein hienolta. Varsinainen yllätys on se, kuinka paljon lisää puhtia on tullut pystybassoon. Kun soittimia tulee lisää, kokonaisuus ei mene laisinkaan kasaan kuin se olisi aiemmin voinut tehdä, vaan homma toimii kokonaisuutena moitteittomasti.
Geoff Castelluccin laulu kuuluu aiempaa sävykkäämpänä, tummana edelleen kuten pitääkin, mutta yksityiskohtia on enemmän. Bassorumpu ei kuulosta niin muoviselta kuin aiemmin, mutta toki se toistuu ruudikkaammilla seteillä uskottavammin.
Naisvokalisti Agnes Obelin Riverside on mitä hienoin biisi, nyt mukana on vain piano sekä laulu. Denonin muutosten jälkeen molemmille puolille panoroitu laulu kuulostaa yhtenäisemmältä sekä uskottavammalta. Piano on aiempaa selkeämpi.
Seuraavaksi alan kuuntelemaan norjalaisen musiikkimestari Ane Brunin tuotantoa. Kyseessä on täysin poikkeuksellinen lahjakkuus, hänen lauluäänensä on täynnä nyanseeja ja tunnetta. Ane myös tekee biisinsä itse, ja soittaa kitaraa – niin studiossa kuin keikoillakin.
Ane Brunin alkupään tuotanto on melko geneeristä, mutta myöhemmin musiikki on huomattavasti rikkaampaa. Don’t Run and Hide osoittaa saman lopputuloksen kuin muutkin tähän mennessä kuunnellut biisit. Bassoa on aiempaa enemmän, ja se kuulostaa aidommalta, mukana on lisää läsnäoloa ja kolmiulotteisuutta.
Sonabien kyky välittää tunteita on edelleen omaa laatuaan. Denonin leikkausoperaation jälkeen tämä kyky ei ole hävinnyt mihinkään, vaan päinvaistoin, nyt laulajan tunteet tulevat täysin esiin. Ane Brunin hieno Cindy Lauper -cover True Colors is on herkkä ja vahva esitys – aivan huikea kokonaisuus johon osansa tietysti antaa Sonabien loihtima erikoinen äänikuva.
Ja aivan pakko on mainita vielä se, kuinka upea esitys on A-ha -cover Hunting High and Low Ane Brunen sekä sinfoniaorkesterin toimittamana. Nyt kun vahvistinpuolella riittää erottelukykyä sekä voimaa, Sonabitkin saavat toimitettua ilmoille aiempaa massiivisempaa musiikkia murtumatta.
Neljä ruusua -bändin Matka on syvä -klassikko on saanut Denonin käsittelyn jälkeen huomattavasti lisää resoluutiota, sekä kirkkaamman yläkerran. Nyt voimavarat eivät ole missään kohdassa vaarassa loppua kesken.
Metallimusiikkia ei Sonabien kautta ymmärrettävästi edelleenkään kannata kuunnella, siinä tapauksessa ei ole vahvistimilla merkitystä.
Diabolus in HiFi 
Jätä kommentti