Diabolus in HiFi

Jo 80-luvun loppupuolella aloittanut norjalainen Hegel tunnetaan muun muassa laadukkaista vahvistimistaan, ja onpa valikoimassa myös CD-soitinkin, ja nyt testissä oleva RIAA-korjain jonka kautta voi kuunnella levysoittimen sulosointuja. Hegelin V10 RIAA kustantaa hiukan alle 1400 euroa, joten kyse on jo hieman raskaammasta hifistä.

Hegel V10 tulee arkisessa pahvipakkauksessa kuten laitteet yleensäkin, mutta hiukan luksuksen tuntua saadaan mukaan, kun kaivetaan syvemmälle: itse laite on pakattu hienoon valkoiseen kangaspussiin. Ja kun laite liittimineen tulee esille, laadukas tunnelma sen kuin kohoaa. Laite on melkoisen painava, sillä vaaka kellottaa yli kaksi kiloa. Vahva metallikuori ei nitise, ja takapaneeli nostaa odotukset korkealle.

Kaikki peräpeilin liittimet ovat laadukkaita, ja MM- sekä MC-tyyppisille rasioille on molemmille omat liittimensä. Ulostuloissa ovat RCA:t sekä XLR-liittimet. Testissä käytän RCA-kaapeleina samoja kuin omassa RIAA-setissäni, ne ovat Chordin Shawline -sarjaa RCA-liittimillä.

Laitteen oikea ja vasen kanava ovat täysin toisistaan erotettuja, molempien kanavien liittimet ovat eri puolila laitteen takapaneelia. Jopa dip-kytkimet ovat molemmille kanaville erilliset, jotta voidaan varmistaa mahdollisimman lyhyt kulkureitti signaalille. Muuntaja on seinäpistoketyyppinen, ja siitä lähtee molempia kanavia varten omat virtajohtonsa. Eipä ole ennen tullut vastaan tällaisen detaljin huomioon ottavaa laitetta.

Dip-kytkimistä voidaan säätää sekä äänirasialle sopiva kapasitanssi että resistanssi. Kytkimillä valitaan myös äänirasian tyyppi (MM vai MC), gain, ja halutaanko käyttää matalien äänien suodinta eli subsonic filteriä. 

Suoraan toimintaan

Levysoittimeni on Linn LP12, äänirasiana MC-tyyppinen Krystal. Hintasuhde on siinä mielessä mielenkiintoinen, että äänirasian hinta lienee nykyään jossain yli parin tonnin kulmilla, ja Hegelin RIAA on siis tätä huomattavasti edullisempi. En tiedä onko kukaan tehnyt jonkinlaista ajatustyötä tai tutkimusta sen suhteen, mikä olisi järkevä rahankäytön suhde, kun ajatellaan äänirasiaa ja RIAA:ta. 

Laitan rasialle sopivat asetukset kohdilleen dip-kytkimistä, ja johtojen kytkemisen jälkeen käynnistän laitteen. Laite lämmittelee itseään jonkin aikaa, ja sitten kertoo pienellä etuseinässä olevalla ledivalolla, että nyt ollaan toimintavalmiudessa. 

Ensimmäinen selväksi käyvä asia on se, että Hegelin V10 on  erittäin hiljainen. Äänenvoimakkuutta saa nostaa melkoisesti, ennen kuin hyvin vieno kohina kertoo että on siellä johtojen päässä jotain. Tämä on tietysti tässä laiteluokassa tärkeä sekä hyvä saavutus.

Omina levysoittimen jatkeinani minulla ovat toimineet jo vuosia Graham Sleen step up -muuntaja Elevator EXP, sekä RIAA:n virkaa toimittava Reflex M. Molemmat laitteet ovat Radikal Akustik Designin Johan Riikosen modaamia, ja esimerkiksi sisäpuolelta kuparifoliolla vuorattuja häiriöiden minimoimiseksi. Mutta siitä huolimatta näiden purnukoiden kanssa täytyy olla varsin huolellinen sijoituksen suhteen, jottei ylimääräisiä hurinoita kuulu. Näihin verrattuna Hegelin RIAA on täysin ongelmaton häiriöiden suhteen. Tämä tietysti hiukan itseäni harmittaa, sillä Graham Slee -kombinaatio tuli kaikkinensa kustantamaan noin 2000 euroa, eli selvästi Hegeliä enemmän. Lisäkustannuksena omassa systeemissäni on tietysti vielä purnukoiden välille vaadittava ylimääräinen RCA-kaapelipari.

Ensimmäisenä älppärinä pyöräytän lautasella Mannfred Mann’s Earth Bandin levyn Solar Fire. Tämä albumi on erinomainen niin musiikillisesti kuin soundillisestikin, 70-luvun bändi on progeen kallellaan, mutta rokkaa kuin hirvi ja on huomattavasti helpommin lähestyttävä kuin moni muu aikalaisistaan. Orkesteria on helppo kuunnella, biisit ovat usein melodisia, tarttuvia ja itse herra Mannfred Mannin koskettimien soittoa, moog mukaan lukien, on ilo seurata.

Mannfred Mannin kanssa Hegel tarjoaa peruskalliomaista vakautta, leveää äänikuvaa sekä hieman vähemmän häiriöääniä kuin Graham Slee -setti. Jälkimmäinen on taas jossain määrin elävämpi, mutta myös ailahtelevampi sen suhteen, mitä kaiuttimista tulee ulos. Vokaalisoundi on Hegelillä jonkin verran pehmeämpi.

Eppu Normaalin kaikin tavoin mainio Valkoinen kupla -albumi tuo esille sen, että Hegel on jälleen pehmeämpi ja hiukan tummempi soundiltaan. Levyn avaava En saa mielestä sinua -kappale sisältää lukuisan määrän päällekkäisiä kitararaitoja, jotka Hegel hanskaa jälleen omalla järkähtämättömällä tavallaan, eikä jätä mitään kuulumatta. Hyvä suoritus!

Seuraavaksi siirryn raskaamman musiikin pariin. Savatage -bändin vokalistin paikan jättäneen Jon Olivan yhden levyn mittainen Doctor Butcher -projekti on kohtuullisen rajua kuunneltavaa, Oliva ei paljon säästele vaan antaa kaiken tulla ilmoille. Levyä määrittävät Olivan raju laulusuoritus, sekä kovalla säröllä vedetyt, armottomat kitarat. Hegel tarjoaa syvältä kouraisevaa bassoa, ja pehmeämmän esityksen kuin oma settini. Toisaalta pidän siitä, että särökitara repii kunnolla.

Jatkan levyjen kuuntelua. Lautasella pyörivät esimerkiksi Ane Brun, Opethin erinomainen Damnation sekä Bruce Dickinsonin soololevy Tyranny of Souls.

Tulokset ovat samat kuin jo aiemminkin. Hegel on häiriötön, hieman pehmeämmän ja tummemman äänimaailman tuottaja kuin oma systeemini. Näitä tuloksia voisi varmaan kutsua myös niiksi hyveiksi, mitä vinyylimaailmalta usein sanotaan haluttavan. Hegel V10 sopii mielestäni erinomaisesti varsinkin ympäristöön, joka on muuten soundiltaan kirkkaanpuoleinen. Mikäli hintaluokka on sopiva, suosittelen kokeilemaan miltä tämä tuote kuulostaa juuri sinun kotonasi.