Diabolus in HiFi

Levysoitin on siitä mielenkiintoinen hienomekaaninen laite, että sitä voi periaatteessa parantaa jatkuvasti; niin kauan kuin lompakko antaa myöden. Käytössäni olevan Linn Sondek LP 12 -soittimen hankin reilut kymmenen vuotta sitten. Tuolloin ostin perusmallin, Majik-version, joka on varsin riisuttu: siinä ei ole edes nopeudenvaihtoa. 

Linn Sondek on varmaankin pisimpään valmistuksessa ollut levysoitinmalli. Sen ensimmäinen versio julkaistiin jo vuonna 1972, viisikymmentäkaksi vuotta sitten. Tuolloin tehty peruskonsepti jousituksineen kaikkineen on edelleen käytössä, toki suunnilleen jokainen osa on sitten myöhemmin päivitetty. Mielenkiintoinen asia on soittimen päivitettävyys: jos hankit soittimen, siihen voidaan päivittää kaikki jatkossa julkaistavat komponentit. Tämä voidaan tehdä jopa 70-luvulla tehtyyn soittimeen.

Päivitettävyys tuo soittimen omistajalle mielenkiintoisen mahdollisuuden; kun lompakko taipuu riittävästi, on mahdollista päästä uudelle äänentoiston tasolle hankkimalla parempia komponentteja. Jokainen voi itse päättää mille tasolle haluaa. 

Omaan soittimeeni olen hankkinut melkoisesti päivityksiä: parhaan Radikal-virtalähteen sekä moottorin, uusimman Karousel-laakerin, Kore-sisärungon, Krystal-äänirasian, sekä nyt tuoreimpana Linnin uusinta suunnittelua edustavan Arko-äänivarren. Aiemmin äänivarren virkaa toimitti iäkäs, ensimmäisen sukupolven Akito-varsi. 

Arko on uusin Linnin äänivarsi sitten vuoden 2006. Arkon sanotaan olevan hyvin yksinkertainen, mutta erinomainen konstruktio. Koko äänivarsi on tehty 7075-luokan alumiinista. Rasiakelkka on koneistettu, kuten myös ruostumatonta terästä oleva vastapaino. Tällä ratkaisulla pyritään resonanssien vaimentamiseen, ja vartta ei ole maalattu jotta se ei heikentäisi äänirasian ja varren herkkää yhteistoimintaa. Laakeriratkaisun sanotaan olevan erittäin tarkalla tolerannsilla tehty, ja kokonaisratkaisun seurantakyvyn olevan erinomainen. Aivan ilmaiseksi ei Arko soittimeen päivity, sillä tämän äänivarren ovh-hinta on 3720 €. No, elämä on valintoja täynnä.

Ulkoisesti äänivarsi poikkeaa hyvinkin paljon aiemmasta Akito-mallista; Arko on huomattavasti suurempi aina äänivarren putken läpimittaa myöten. Tosin jotain tuttuakin löytyy, nimittäin varren alaosassa oleva antiskating-ratkaisu näyttää suoraan Akitosta otetulta. Äänivarren laakeripää näyttää suunnilleen panssarivaunulta melko pienimuotoiseen Akitoon verrattuna.

Linn Sondek on levysoitin, jota ei kannata lähteä asentelemaan mikäli ei omaa kohtalaisen hyvää kokemusta levysoitinten sielunelämästä. Osittain jousitusratkaisusta johtuen säätäminen vaikuttaa välillä mustalta magialta. Mutta hyvin tehty työ sitten palkitsee mainiolla äänenlaadulla.

Tilasin äänivarren Hifimestasta, jonka Linn-guru sekä toimitusjohtaja Ari laine lupasi hoitaa myös äänivarren asennuksen. Asiaan varattiin maanantai-ilta, jotta asennus saadaan tehdä rauhassa.

Saavun paikalle viiden kulmilla, ja kannan soittimen tykötarpeineen Hifimestaan. Pöydällä odottaa jo soittimen asennusjigi, jota ilman on aivan turha yrittää lähteä tekemään vaativampia asennuksia. Ari nostaa soittimen asennustelineeseen, ja alkaa purkamaan soitinta. Kyytiä saa pohjalevy, vanha varsikaapeli kiinnikkeineen, sekä tietysti vanha äänivarsi. Minä saan kunnian avata uuden äänivarren pakkauksen, ja sieltä se uusi varsi paljastuu. Mukana on myös uusi “silver”-RCA kaapeli. Arkon sivuprofiili muistuttaa paljon Akitoa, mutta ylhäältäpäin katsottuna ero on huomattava.

Varren asennuksen sekä RCA-kaapelin johdotuksen jälkeen Ari alkaa säätämään jousitusta. Hän päätyy vaihtamaan kaikki jouset sekä kumipuslat uusiin, jolloin voidaan olla varmoja että kumipuslien kovettuminen tai jousien kuoleentuminen ei heikennä lopputulosta. Jonkun ajan säätämisen jälkeen kaikki näyttää olevan kohdallaan, aina varsilaudan symmetrisyyttä puurunkooon verrattuna asti. Viimeistely tapahtuu niin, että “pomppu” säädetään kohdalleen. Tämä tarkoittaa sitä, että levylautasta pompautetaan kädellä, ja soittimen lautasen sekä varsilaudan tulee pomppia pystysuoraan, sivuttaisliikettä ei saa olla. Pienellä lisäsäädöllä tämäkin saadaan kohdalleen.

Homma on kuosissa noin kahden tunnin asentamisen jälkeen. Veikkaanpa, että aika monen muun soittimen kanssa päästään hiukan helpommalla.

Se tärkein; kuuntelutesti

Aloitetaan testi Neil Youngin legendaarisella Rust Never Sleeps-livellä. Levyn A-puoli on akustinen, mennään sillä. Ei tämä aiemminkaan huonolta kuulostanut, mutta nyt mennään aiempaan verrattuna ihan eri maailmassa. Kitaroiden erottelu on omalla tasollaan, akustisten kitaroiden teräskielet ovat aiempaa jäntevämmät ja terävämmät. Neilin laulu tulee lähemmäksi, ja mielenkiintoisena yksityiskohtana biisin alussa kuuluu taustalta jotain pientä kopinaa. Äänikuva on kasvanut entisestään, ja kolmiulotteisuus on käsinkosketeltavaa.

Oman sivustoni teemaan sopivasti nimetty Diabolus in Musica on italialaisen viulistin, Salvatore Accordon, levytys jolla hän tulkitsee Paganinin sävellyksiä orkesterin säestämänä. Tämä Deutsche Gramophonin julkaisu on vallan erinomainen, niin musiikin kuin äänityksenkin puolesta. Aiemmalla Akito-varrella soundi oli jo kohtuullisen hyvä; välillä hiukan harmitti viulun osaksi turhan raaka soundi, ja jokunen napsukin tuli välillä. Nyt tuo ylimääräinen raakuus on mennyttä, ja viulu soi kauniisti kaikkine nyannseineen. Myös orkesterin toistuu aiempaa selkeämmin.

Seuraavaksi soitan Metallican Black-albumin alkuperäispainosta. Kappaleeksi valitsen loistavan, raskaasti hakkaavan Sad But True-klassikon. Biisi soi todella hienosti: musiikki tulee ulos kaiuttimista lähelle kuulijaa, rumpusetin iskuäänissä on tavaton määrä tarkkuutta ja dynamiikkaa. Esitys rullaa rytmisesti. James Hetfieldin ääni on käskevä, vaativa; juuri kuten pitääkin. Basso on voimakas ja selkeä. Rytmimunakin kuuluu kaiken muun seassa. Äänenvoimakkuutta tulee käännettyä kuin varkain kohti kaakkoa, eikä minkäänlaista ongelmaa esiinny, vaan esitys kasvaa ja voimistuu kuten kuuluukin. Dynamiikkaa piisaa. Tästä täytyy vielä mainita, että piruuttani soitan biisin vielä Qobuzista. Digiesitys on lattea, musiikki pysyy kaiuttimissa, käskevyys, ilmavuus ja kolmiulotteisuus ovat poissa. 

Amerikkalainen Fugitive on tällä hetkellä thrash-musiikin kovimpia nimiä. Jopa Fugitiven hieltä haiseva thrash-paahto saa Arkon myötä aimo annoksen lisää kuunneltavuutta. Ei Maniac-EP vieläkään parassoundisimpiin metallijulkaisuihin kuulu, mutta nyt sitä kuuntelee hyvinkin ilman harmittelua puutteellisesta äänenlaadusta. Soundit ovat aiempaa selkeämmät, kitarat tulevat framille, vokaalit eivät ole enää aivan kaivon pohjalla, ja basso on luonnollisempi. Kitarasoolot lähtevät kuulolle kuin tykin suusta.

Päätän kokeilla myös kuuntelukelvottomiksi tuomitsemiani levyjä. Ruotsalaistuneen Ane Brunin mainio Portrayals-coverlevy on tällainen; aiemmin se ritisi ja poksui. Kauhunsekaisin tuntein laitan levyn lautaselle, ja lasken neulan paikalleen. Ihmetys on melkoinen, sillä nyt ritinät ovat poissa. Arkon seurantakyky eli tracking on selkeästi parempi kuin aiemman äänivarteni.Sitä en tiedä, miksi toisto oli niin heikkoa aiemmin; vaikka Akitoni onkin vanha, ei se ihan käyttökelvoton ole. Jonkun biisiraapaisun sijaan nyt tulee kuunneltua koko albumi. Tätä levyä muuten kannattaa kuunnella, coverit on tehty täysin uudella otteella, ja Ane Brunin hauras sekä herkkä ääni sopii sovituksiin täydellisesti.

Yksi perinteisesti käyttämäni testilevy on Eppu Normaalin parhaaseen A-ryhmään kuuluva Valkoinen kupla. Sen ensimmäinen biisi, En saa mielestä sinua, sisältää melkoisen liudan akustisia kitararaitoja, ja onpa siellä joku sähköinenkin kitara. Tämä tietysti tuottaa tilanteen, jossa toistolaitteistolta tarvitaan erottelukykyä, sekä osaamista tuottaa tästä kalabaliikista selkeä, rytminen lopputulos. Arkon myötä sekä erottelukyky että rytmisyys parantuvat aiemmasta; varsinkin rytmisyys on erinomainen. Kitarat helkkyvät jatkumattomana jonona toistensa päällä, alla ja takana. Mainio biisi, mainio toisto. Ja tämänkin levyn kohdalla huomaan, että napsut ovat kadonneet jonnekin. 

Opethin loistava, nykyään älyttömissä hinnoissa pyörivä Damnation-albumi ei ole koskaan soinut tässä taloudessa näin hyvin. Levyn upea avausraita, Windowpane, rullaa vaivattomasti. Bassokuvio soi hienosti, ja mikä parasta, bassosoundissa on nyansseja joita en ole aiemmin huomannut. Nyt täytyy mainita myös se, että Arkon kanssa basson taso on hiukan suurempi kuin mitä aiemman Akiton. Joihinkin systeemeihin tämä sopii hyvin, joidenkin kanssa voi käydä niin että matalia taajuuksia kuuluu jo asteen verran liikaakin. Äänikuva on jälleen kerran leveä ja syvä, eri soittimet ovat järkähtämättömästi omilla tonteillaan. 

Windowpanen kuultuani nousin jo nojatuolistani vaihtamaan levyä, mutta seuraavan kappaleen alettua palasin takaisin. Jumalattoman hienolta kuulostava In My Time of Need otti minua niskasta kiinni ja pakotti kuuntelemaan. Todella hienolta, livemäiseltä kuulostava esitys vei mukanaan. Tavatonta.

Testi ei olisi testi, jos siinä ei kuunneltaisi vähän huonompisoundisiakin levyjä. Jos Fugitiven loistavaa thrash-paahto ei ollut sieltä hifeimmästä päästä, niin silkalla asenteella ja jytinällä se lunasti paikkansa. Legendaarisen goottimetalliorkesteri Paradise Lostin In Requiem sisältää nipun varsin mainioita biisejä, mutta valitettavasti soundipolitiikka on lattea, tumppu ja tylsä. Päätän kokeilla, tuoko Arko eloa tähän albumiin. Valitettavasti paskasta ei saa konvehtia, kuten jo Juice aikoinaan totesi. Jonkin verran diskanttipuoli selkeytyy ja kitarat ovat enemmän omillaan, mutta mitään korvakarkkia ei tämä levy Arkonkaan kanssa ole. Harmillista. Jos haluatte tutustua pariin hyvään kappaleeseen, niin biisit In Requiem sekä Unreachable sujahtavat suoraan bändin top 15 -listalle.

Kun tällaista suurempaa kuuntelutestiä tehdään, tulee toki ottaa levylautaselle kaikkien tuntemia klassikoitakin. Pink Floydin upea Wish You Were Here täyttää tietysti yhden näistä paikoista. Heti nimibiisin alun akustisesta kitarasta huomaa, että nyt ollaan jo hyvän soundin äärellä. Teräskielet soivat metallisesti, aidosti. Kun biisi jatkuu ja koko bändi tulee mukaan, setti on kerrassaan makea. Akustisessa kitarassa on bodya, äänikuvassa kokoa. Bassarin määrä hiukan mietityttää, voipi olla että pitää subbareista vääntää voimakkuutta yksi pykälä pienemmäksi. 

The Housemartins oli brittirock-bändi, joka jäi Suomessa jossain määrin vaille ansaitsemaansa huomiota. Bändillä oli selkeä oma soundinsa, ja vokalisti Paul Heatonin omalaatuinen ääni sopi biiseihin täydellisesti. The Housemartinsin viimeinen, ja paras, albumi kantoi nimeä People Who Grinned Themselves to Death. Levy sisälsi lähinnä mainioita, suloisenkatkeria biisejä, fillereitä ei juuri ollut. Tämä levy kuulostaa levysoittimellani erinomaiselta, aiempaan verrattuna mukana on jälleen kerran lisää ilmaa, resoluutiota ja svengiä. Mainiota menoa; kannattaa tutustua.

Kauko Röyhkän tuotannon alkupään levy Onnenpäivä kuuluu ilman muuta suomirockin kaanoniin. Levyn alkuperäispainoksella on vieläpä vallan mainiot, orgaaniset soundit. Jokin aika sitten tehty uusintajulkaisu ei valitettavasti sisällä samaa soundillista magiaa. Muutamana biisitäkynä voin heittää vaikka kappaleet Vakava tyttö, Nivelet, Kanavaan hukkunut sekä Onnellinen päivä. Arkon kanssa aiempaan verrattuna mukana on jälleen kerran parempi äänikuva, soittimet ovat löytäneet paremmin paikkansa, ja rytminen soundi on erinomainen. Kauko Röyhkä laulaa suoraan minulle omassa kuunteluhuoneessani.

Joskus parikymmentä vuotta sitten Salossa oli levykauppa nimeltä Levybosse. Pienessä kaupassa oli aina joku älppäri soimassa, ja näin tutustuin erinomaiseen Manfred Mann’s Earth Bandin Solar Fire -levyyn. Se lähti välittömästi soittimesta omaan levyhyllyyni. Levy on täynnä erinomaisia biisejä, bändin progerock ei ole liian koukeroista vaan aika lailla helpommin ymmärrettävää kuin monen muun aikalaisensa musiikki. Arkon myötä levyn yläkerta auekaa aiempaan verrattuna aivan eri tavalla; ei räikeästi vaan selkeästi. 

Jatketaan metallipitoisesti. Death metal-pioneeri Benedictionin erinomainen Scriptures-albumi sisältää montakin hyvää veisua, yksi parhaita on videollakin julkaistu Stormcrow. Aiemmin tämän levyn basso-osasto on jättänyt jossain määrin toivomisen varaa, sillä esimerkiksi tuplabassari on ollut hieman kuiva ja vailla bodya. Nyt toimii niin bassorumpu kuin bassokitarakin. Alakertaa tulee kiitettävästi, ja se ei ole yhtä mössöä vaan kivasti potkivan tanakka ja tarkka. Jos toiveita on, niin kitarat voisivat olla vähän enemmän esillä.

Yhteenveto

Arko-äänivarsi on varteenotettava vaihtoehto Linn-levysoittimen omistajalle. Ainakin vanhemman mallin Akiton se päihittää kirkkaasti, enkä epäile etteikö myös uudemman Akiton tilalla olisi sama tilanne. Linnin huippuvarsi Ekos SE on ollut markkinoilla jo vuodesta 2006 asti, olisi mielenkiintoista päästä vertaamaan Arkoa siihen.

Mainokset Arkon erinomaisesta seurantakyvystä eivät ole tuulesta temmattuja, sillä napsut ja ritinät katosivat hyvinkin monelta levyltä. Soundillisesti Arko tuo leveän ja syvän äänikuvan, tarkkuutta ilman raakuutta, ja mehevän sekä tarkan bassotoiston. Olen kaiken kaikkiaan erittäin tyytyväinen hankintaani. Joko tässä olisi se finaali?