Taannoisen Leben-putkivahvistimen testin jälkeen minua jäi mietityttämään, paljonko äänenlaatu omassa ympäristössäni voisi parantua vahvistinta vaihtamalla. Lebenin kohdalla minua ihastutti erityisesti yläpään toisto; tämä liitetään yleisesti juuri putkivahvistinten ominaisuudeksi. Heikkoutena taas oli vaatimaton teho, joka ei omaan käyttööni sekä ympäristööni riitä.
Tutkin hieman markkinatarjontaa, ja legendaarisen, amerikkalaisen McIntosh-valmistajan laitteet alkoivat kovasti kiinnostaa. “Mäkkäriä” Turussa myy Hifimesta, joten otin sinne yhteyttä asian tiimoilta. Esitin kiinnostukseni yrityksen johtajalle, Ari Laineelle, ja hän suositteli minua kokeilemaan McIntosh 352 -integroitua vahvistinta. Se on mielenkiintoinen konsepti, hybridivahvistin; etuaste on toteutettu putkilla, pääte perinteisesti transistoreilla. Hintaa tälle integroidulle vahvistimelle on kertynyt hiukan alle kymppitonni, 9490 euroa.
Ominaisuusmielessä 352 täyttää suunnilleen kaikki toiveet: kauko-ohjaus, kotiteatterikytkentä, rca-ulostulot esimerkiksi subwoofereita varten, kolme balansoimatonta sekä kaksi balansoitua sisääntuloa, kuulokeliitäntä, levysoitinliitäntä mm-rasialle, viisialueinen taajuuskorjain (!), sekä perinteiset McIntosh-ominaisuudet kuten viisarinäytöt, ja matriisinäyttö asetuksille. Harmillisesti RIAA ei tue matalaulostuloista mc-äänirasiaa, mutta onneksi itselläni on Graham Slee:n SUT, joten pääsen testaamaan RIAA:n laatua. Digipuolta ei tässä vahvistimessa ole, vaan on käytettävä ulkoista DACia.
Unboxing
Vahvistin toimitetaan tavattoman suuressa pakkauksessa, ja melkoisen ähkimisen jälkeen laatikko on roudattu sisälle sekä vahvistin nostettu siitä ulos. Kolmekymmentä kiloa elopainoa tuntuu hyvässä ja pahassa. Vaikka olinkin tarkistanut laitteen mitat etukäteen, sen koko pääsee silti yllättämään. Leveyttä on 44,5 cm eli hieman normimittaa enemmän, korkeutta riittää peräti 25 senttiä. Ja syvyyttä massiiviset 44,3 cm. Kyseessä on siis melkoinen panssarivaunu.
Koon lisäksi huomio kiinnittyy tietysti laitteen ulkonäköön; laitteen alaosa on kirkkaaksi kiillotettua ruostumatonta terästä, ja takaosasta nousee musta möykky jossa on varsinainen päätevahvistin sekä MC-monogrammilla varustetut jäähdytysrivat. Tässä osiossa ovat myös tehomittarit sekä näyttö. Neljän etuasteputken ympärille on toimitettu krominkiiltoiset suojat. Etupaneelissa on seitsemän pyöreää valitsinta; vasemmanpuoleista käytetään äänilähteen valintaan sekä valikoissa seikkailemiseen, keskeltä löytyvät viisi sävynsäädintä, ja oikeanpuoleisella säädetään äänenvoimakkuutta, sekä tehdään valintoja valikoissa.
Käyttöönotto
Kun olen saanut punnerrettua vahvistimen laitetelineen päälle, asennan ensimmäiseksi putkien suojat paikalleen. Homma hoituu yksinkertaisesti painamalla ne kiinni alustaan. Seuraavaksi kytken äänilähteet rca-liittimillä, kotiteatterivahvistimen balansoiduille kaapeleilla, sekä subwooferit linjaulostuloon. Vielä Furutechin virtajohto paikalleen, ja se on siinä – vai onko? Tästä tuonnempana.
Kytken vahvistimen päälle painamalla volume-nappia. Putkien alle sijoitetut ledit hehkuvat oransseina esilämmityksen ajan, kunnes muuttuvat vihreiksi lämmityksen jälkeen. Hieno efekti.
Valitsen äänilähteeksi Naimin striimerin / DACin vasemmanpuoleisella kytkimellä, ja aloitan kuuntelun. Therionin massiivinen sinfoniaorkesteria ja hevibändiä yhdistävä The Rise of Sodom and Gomorrah jyrähtää kohtalaisen hienosti, yläpää on selkeä ja kirkas. Opethin kaunis ja rauhallinen Windowpane juoksee rytmikkäästi, mukana on läsnäoloa, selkeyttä, voimaa ja erottelua. Black Sabbathin Voodoo on tymäkkä esitys, varsinkin Iommin mainio kitarasoundi toistuu hienosti. Näen jo edessäni Marshallin nupin kaappeineen. Dream Theaterin varsin bassokkaan Lie-heviproge-eepoksen kuuntelu on monilla laitteistoilla mahdotonta, nyt sekin alkaa toimia kuuntelukelpoisesti.
Alku siis kuulostaa lupaavalta. Nimenomaan lupaavalta, ihan tajunnanräjäyttävä ei tulos vielä kuitenkaan ole. Jatkan kuuntelua.
Vielä jonkin aikaa kuunneltuani vahvistimen todellinen karva alkaa paljastua. Taitaa olla niin, että tässäkin tapauksessa vaaditaan aikaa laitteen lämpenemiselle. Ja tulevaa ajatellen pitää ottaa vielä huomioon, että tämä vahvistin on ollut Hifimestassa sisäänsoitossa vasta muutaman päivän ennen kuin se saapui minulle – lisätunnit voivat tehdä hyvää.
Jatketaan kuuntelukokemuksien parissa. Alan huomata, että 352 parantaa juoksuaan. Jo aiemmin huomaamani hyveet vain korostuvat; diskantti on todella mainio, siinä on selkeyttä sekä erottelua. Lautaset kilahtavat metallisen aidosti. Joskus putkilaitteisiin yhdistettävä tarkkuuden puute ei pidä paikkaansa tämän laitteen kohdalla, musiikista löytyy huomattavasti enemmän informaatiota kuin omilla laitteillani.
Kuuntelen ainakin omasta mielestäni melkoisen monipuolista musiikkia. Poissa loistavat ainoastaan ooppera, nykyiskelmä sekä popmusiikki. Tämä aiheuttaa tietysti melkoisesti vaatimuksia laitteistolle, sillä esimerkiksi Tom Waitsin tai death metalin kuuntelu asettavat aivan erilaisia vaatimuksia äänentoistolle.
Fever-kappaleesta löytyy varmastikin enemmän versioita kuin mitä on tähtiä Otavassa. Yksi parhaita kuulemiani esityksiä tästä kappaleesta on Musica Nudan liveversio. Musica Nuda koostuu italialaisesta duosta, laulaja Petra Magonista sekä basisti Ferruccio Spinettista. Petralla on hieno, soiva ja monipuolinen ääni, Ferruccion mahtava ja omaperäinen kontrabassonsoitto taas hakee vertaistaan. Nyt lavalla on myös akustisen kitaran sekä huuliharpun soittajaa. McIntosh tuo esityksen huoneeseeni suurella äänikuvalla, musiikki määrää ja yksityiskohdat tulevat mukana jotenkin äärimmäisen helpolla tavalla, pakottomasti. Kontrabasso moukuu hienosti ja kopan koputtelut maustavat keitosta, akustisen kitaran teräskielet ovat kuulostavat aidoilta ja piukeilta. Dynamiikkaa piisaa, ja sointi ei mene tukkoon missään vaiheessa.
Brasilialainen Dom La Nena on tavattoman taitava sellisti, joka aloitti pianonsoiton viisivuotiaana, ja siirtyi selloon kahdeksan ikäisenä. Birds on a Wire on hänen duo-levytyksensä vokalisti Rosemary Standleyn kanssa, ja varsin onnistunut sellainen. Ainakin itselleni kappale Dernière Chance antaa mielenrauhaa, jollaista välittyy harvasta kappaleesta. Kauniit sellolla soitetut melodiat yhdistyvät aivan upean kauniiseen ja lämpimään lauluun. McIntosh osaa tuoda tämän esityksen kaivatulla lämmöllä, äänikuvalla sekä tunteella.
Parhaiten Grateful Deadista tunnettu Jerry Garcia on coverlevynsä ansainnut. Dear Jerry-albumi sisältää useammankin hienon version, hyvin onnistunut esitys on esimerkiksi Friend of the Devil. Aiemmin tätä livelevyä on ollut hieman ankea kuunnella, sillä soundit eivät ole oikein olleet kohdallaan. Mutta nyt ovat – McIntoshilla tuntuu olevan ihmeellinen taito löytää esityksestä sen punainen lanka, ja tuoda se esille kuten kuuluu. Nyt soittimet erotellaan selkeästi, kokonaisuus on iso, vokalisti seisoo edessäni.
Peter Gabrielin luomisvoima ei tunnu loppuvan, tästä hyvänä esimerkkinä toimii tuore, mainio i/o-albumi. Panopticom soi kerrassaan mainiosti, tavaramerkit avoimuus, tarkkuus ja voimakas bassotoisto ovat jälleen mukana. Pitää jälleen kehua, kuinka hienoa yläpään toisto onkaan. Kirkkaus ja resoluutio tulevat esille miellyttävästi, “fluid” on yksi englanninkielinen sana joka tulee mieleen.
Curtis Mayfieldin klassinen Pusherman sisältää muun muassa hienon basson, sekä paljon erilaisia kilkatuksia ja kalkatuksia sisältävän rytmiraidan. Tämäkin kappale hoituu kunnialla, tavattoman hyvä resoluutio tuo perkussiot hienosti esille, ja erilaisissa iskuissa on mahtavasti särmää ja atakkia.
Elektronista EBM-musiikkia tekevän VNV Nation-orkesterin Babelsberg film orchestran kanssa tekemä Resonance-albumi on upea taidonnäyte. En yleensä pidä tällaisista yhteistyökonsepteista, sillä orkesterisovitukset ovat usein enemmän tai vähemmän puolivillaisia. Tässä tapauksessa orkestrointeihin on käytetty kunnolla aikaa, ja lopputulos on kerrassaan huikea. Sinfoniaorkesterin sointi yhdistettynä VNV Nationin tunteikkaan vokalistin, Ronan Harrisin, lauluun on upea kokemus. Olen jopa ostanut levystä 88 KHz / 24-bittisen version, jota käytän nyt testissä. Further-kappale on levyn parhaimmistoa, ja se soi mainiosti. Orkesteri levittäytyy eteeni, jouset soivat kauniisti, ja Ronanin ääni hurmaa. Tämän albumin soundit eivät ole mitään referenssitasoa, mutta lopputulos on silti hieno; musiikki määrää tahdin.
Siirrytään seuraavaksi rankemman musiikin pariin. System of a Downin hieno Question! on aikamoinen happotesti, sillä se voi olla pahimmillaan korvia raatelevan raaka esitys. Nyt onnistumninen on hieman sekä-että, vokaalit, rummut ja basso soivat hienosti, mutta särökitara on turhan nasaali ja riipii korvia.
Therionin Seven Secrets of the Sphinx yhdistelee jälleen sinfoniaa sekä hevimusiikkia. Mäkkärillä soitettuna tässä massiivisessa kappaleessa on voimaa, erottelukykyä ja sähkökitara kuulostaa juuri sopivalta. Rumpujen pellit kilahtavat aidosti, ja niissä on ilmaa.
Ruotsalaisen multitalentti Peter Tätgrenin Hypocrisy on melodeathin legenda. Bändin muutaman vuoden takainen mestariteos Worship on yksi genrensä kovimpia esityksiä, eikä täyteraitoja ole. Lääketeollisuutta kritisoiva Chemical Whore soi avoimesti sekä voimalla, ja Tägtgrenin kärinä tuo sanottavansa selväksi. Myös Hypocrisyn aiempaa tuotantoa edustava Let the Knife Do the Talking on messevä esitys, ja soi itseasiassa ihan hemmetin hyvin. Matala ja voimakas bassoraita soi todella voimallisesti, kitarat levittyvät kaiutinten ulkopuolelle ja sointi on avointa. Bra!
RIAA
Koskapa McIntoshissa on levysoitinliitäntä, täytyy se tietysti testata. Kuten aiemmin sanoin, valitettavasti laitteesta löytyy vain MM-tuki, joten pidän käytössä edelleen aiemman Graham Slee:n step up transformerin eli SUT:n. McIntoshin RIAA:n kapasitanssia on mahdollista säätää haluamakseen.
Kuuntelen aluksi jo hyvin tuttua Koinonian Frontline-albumia niin, että käytän sekä Graham Sleen SUT:ia että RIAA:ta. Tämän jälkeen poistan Graham Sleen RIAA:n käytöstä, ja liitän SUT:n vahvistimen phono-liitäntään.
Siirryttyäni käyttämään McIntoshin RIAA:ta tulos on positiivinen. Basso jysähtää aiempaa jylhemmin, kaikki on hiukan tiukempaa ja tarkempaa – diskantti on ehkä turhankin raikas. Erikoista on se, että tuntuu kuin napsumiset olisivat vähentyneet. Tämä selviää tietysti sitten, kun on enemmän kuunneltuja kiekkoja takana.
Seuraavaksi laitan pyörimään erinomaisilla soundeilla varustetun Kauko Röyhkän Onnenpäivä-albumin. Samanlaiset fiilikset kuin Koinoniankin albumilla, tosin yläpää kuulostaa turhan kireältä.
Syy diskanttitoiston liialliseen kireyteen ja kirkkauteen selviää. Rymistellessäni Graham Sleen RIAA:n ja SUT:n kanssa olin vahingossa muuttanut SUT:n kuormitusasetusta, vaihtamalla kytkin alkuperäiseen asentoon tilanne korjautuu.
Kokeilen vielä metallimusiikkia, Iced Earthin erinomainen Gates of Babylon kajahtaa melkoisella auktoriteetilla. Huomiota kiinnittävät erityisesti bassopään voima, sekä virvelirummun erinomainen isku.
Päätän jättää McIntoshin RIAA:n käyttöön Graham Sleen sijaan, ero mäkkärin eduksi ei ole suuren suuri, mutta kuitenkin.
Teknisiä asioita
Siirrytään välillä tekniikan puolella. Oma osansa toiston pakottomassa ja dynaamisessa soinnissa on varmastikin melkoisella tehoreservillä, nimittäin kahdeksaan ohmiin laite puskee 2×200 wattia. Neljään ohmiin lukema nousee 320 wattiin per kanava.
Mukana tuleva kauko-ohjain on hiukan peruspulikoita laadukkaamman oloinen, ja sen ympäri kulkeva krominkiiltoinen metallikehys tuo mukanaan painoa sekä laadun tuntua. Kauko-ohjaimella voi ohjata kaikkia muita laitteen toimintoja, paitsi sävynsäätimien asentoja. Kapulan nappuloissa on hyvä tuntuma, ja myös muiden McIntosh-laitteiden käskyttäminen onnistuu.
Laitteen laatutuntuma on muuten erittäin hyvä, mutta sävynsäätimien nuppien toiminta ei ole samalla tasolla kuin kahden suuremman säätimen. Sävynsäätimien toiminnan saa myös ohitettua.
On makuasia, mitä mieltä on laitteen valaistuksesta. Näytön, mittarivalot ja putkien ledit saa kaikki erikseen kytkettyä joko päälle tai pois. Erittäin tervetullut ominaisuus on myös mahdollisuus kytkeä sekä kaiutinten anto että rca-ulostulo pois päältä, erikseen tietysti. Eri sisääntulojen nimet voi muokata haluamikseen, tämä helpottaa käyttöä.
Etuasteessa käytetään kahdentyyppisiä putkia. 2x12AT7 sekä 2x12AX7A, putkien valmistaja ei ole tiedossa vaan niissä on leima McIntosh USA.
Laitteen kotiteatterikytkennän toiminta tuotti minulle hieman harmaita hiuksia. Ohjekirjassa neuvotaan, kuinka se laitetaan päälle halutulle liitännälle, ja mukana tulee diagrammi johdotuksesta. Muuta ei kerrota. En sattunut ymmärtämään, että 12 voltin trigger-johto AV-etusesta on välttämätön jotta homma toimii. Kuvio nimittäin menee niin, että kun passthrough on määritelty johonkin sisääntuloon, tätä sisääntuloa ei voi enää valita äänilähteeksi ja se katoaa laitteen valikosta. Kun 12v trigger-johto on yhdistetty, kytkettäessa AV-etunen päälle McIntosh lähtee automaattisesti käyntiin passthrough-moodiin ja homma toimii täysin automaattisesti. Erittäin kätevää, mutta en aluksi ymmärtänyt trigger-piuhan olevan pakollinen.
Yhteenveto
Kuten jo aiemmin on käynyt ilmi, 352:n äänellisiä hyveitä ovat muunmuassa hieno, yksityiskohtainen diskantti, leveä sekä korkea äänikuva, loppumaton dynamiikka sekä mainio bassotoisto. Mikäli musiikki on äänitetty kovin raa’oilla soundeilla, lopputulos voi olla vaikeahko kuunneltava, tämä sopii lähinnä särökitaran soundiin, ja harvoissa tapauksissa naisvokaaleihin. Kokonaisuutena ollaan kuitenkin reilusti plussan puolella. Ja kokemuksesta tiedän, että siloiteltu soundi on pidemmän päälle huono vaihtoehto.
McIntosh 352 herättää taatusti mielipiteitä, jo pelkällä ulkonäöllään. Onneksi ulkoisesti sekä teknisesti hieno laite on myös äänenlaadullisesti mainio, tärkeimmästä asiasta ei ole tingitty. Laitteiden testaamisessa on se ongelma, että aina silloin tällöin kokeilussa olleesta laitteesta ei yksinkertaisesti voi luopua. Mikäli uuden vermeen äänenlaatu parantaa huomattavasti äänenlaatua, ja ominaisuudetkin ovat kunnossa, käy mielessä että paluu arkeen on turhan kova. Ja tällä kertaa päätän olla kyyräämättä mäkkäriä takaisin kauppiaalle, siitä muodostuu osa omaa vakiokalustoani.
Diabolus in HiFi 
Jätä kommentti