Diabolus in HiFi

Erilaisten putkivahvistinten harrastajien keskuudessa niinsanottu tube rolling, eli putkien vaihtelu, on ymmärtääkseni jossain määrin suosittua. Puhetta aiheesta näkee nykyään kuitenkin harvoin, johtunee ainakin osaksi siitä, että tällaisellakin asialla saa helposti hörhön maineen.

Diabolus in Hifi ei tunnetusti pelkää mitään eikä ketään, joten päätän kirjoittaa tästä aiheesta.

Ensimmäinen hankkimani putkia hyödyntävä laiteeni on Consonancen Reference CD 2.2 CD-soitin. Käytin laitetta hyvinkin monta vuotta (10+), kunnes alkoi tuntua siltä että onkohan äänenlaatu enää entisensä. Vaihdoin putken Electro Harmonixin “kultaversioon”, ja tilanne pompsahti parempaan suuntaan. Ensimmäinen putki oli mahdollisesti jo nähnyt parhaat päivänsä. Pikkuisen jäi kuitenkin mietityttämään, saavuttiko äänenlaatu alkuperäisen pisteen vai ei.

No tästä mentiin taas vuosia eteenpäin, ja päätin vaihtaa putken Sovtekiin, nyt tuntui siltä että ollaan ainakin siinä alkuperäisessä äänenlaadussa. 

Tässä on siis kyse vajaan kahdenkymmenen vuoden ajanjaksosta, joten vaikutelmat ja muistot voivat mennä sekaisin, mutta tuossa nyt kuitenkin ensimmäinen oma kokemus putkien elinkaaresta, ja mahdollisesta vaikutuksesta äänenlaatuun.

Hetken aikaa minulla oli käytössä myös Anthemin putkietunen, mutta siihen en ollut kovin tyytyväinen, joten en harrastanut putkien vaihtoa vaan myin laitoksen pois muistaakseni vuoden sisään.

Mutta mennäänpä nykypäivään.

Elokuun alkupuolella sain testiin maineikkaan McIntosh-merkin MA 352-mallinimeä kantavan integroidun hybridivahvistimen. Siinä etuaste hyödyntää putkia, pääte on toteutettu transistoreilla. Olin erittäin tyytyväinen vahvistimeen ja päätin jopa hankkia sen itselleni, mutta tietysti alkoi käydä mielessä millainen osuus äänenlaadussa on käytetyillä putkilla. 

Vahvistimen melkein kymppitonnin hinta antaa mielestäni valmistajalle mahdollisuuden käyttää jo varsin laadukkaitakin putkia, mutta vahvistamattoman tiedon mukaan firma ilmeisesti käyttää juurikin Electro Harmonixin tuotteita.

Päätin lähteä selvittämään, millaisia vaihtoehtoja on saatavilla, ja mihin kannattaisi satsata.

Hyvin pian kävi ilmi, että näihinkin roippeisiin saa käytettyä rahaa suunnilleen niin paljon kuin vain haluaa. Kuuminta hottia ovat tietysti NOS-putket, eli New Old Stock. Siis käyttämättömät, jostain 50-60-70 -luvulta olevat alkuperäistuotteet. Näissä saatavuus on tietysti rajoitettu, ja hinnatkin vaihtelevat aika lailla.

Merkkejä on monia – itselleni googlettelun jälkeen kovassa huudossa näyttivät olevan esimerkiksi Mullardin sekä Telefunkenin tuotteet. Ja kaiken lisäksi esimerkiksi Mullardia saa vielä aivan uustuotantonakin. Tosin nyt pitää olla tarkkana: uusiomullardit tehdään Venäjällä, ja niillä tuskin on paljonkaan tekemistä amerikkalaisten NOS-Mullardien kanssa.

Eli jos näyttää siltä että löytää merkkitavaraa edullisesti, se on todennäköisesti jotain aivan muuta kuin vaikkapa legendaarista alkuperäistuotantoa – todennäköisemmin saa Venäjän tai Kiinan hikipajoissa väsättyä tavaraa.

Jatkoin kiihkeää googlettelua, ja löysin mielestäni luotettavalta tuntuvan firman: Fuzz Audio. Heidän nettisivullaan on liuta fiksuja blogeja, ja asiantuntemusta tuntuu riittävän muustakin kuin putkien varastoinnista, rahastamisesta sekä eteenpäin postittamisesta.

Tsekkailin firman sivuilta löytyviä vaihtoehtoja, ja päätin lähettää heille sähköpostia. Kerroin mihin vahvistimeen tarvitsemani putket tulevat (2 x 12AT7 sekä 2 x 12AX7A), ja hiukan parametreja siitä millaista muutosta kaipaan – toiveenani oli hitusen “makeampi” ja pehmeämpi soundi. Mainitsin vielä, että olen miettinyt Mullardin NOS-putkia.

Päivän kuluttua sain vastauksen, minulle ehdotettiin Mullardin sijasta Brimar-merkkisiä NOS-putkia äänenlaadullisista syistä. Hintaa näille vuonna 1961 valmistetuille neljälle putkelle kerrottiin tulevan noin 360 € sisältäen postikulut. Päätin laittaa tilauksen sisään; eihän tuo nyt paha summa ole, jos koko konkurssiin vertaa.

Viikon sisällä sain paketin kotiin toimitettuna, asiallisesti pakattuna ja hyvässä kunnossa. Seuraavaksi vanhat putket pois, ja uudet paikalleen.

Varsinainen koitos

Päätän olla tekemättä liian nopeita johtopäätöksiä suuntaan tai toiseen, ja sisäänajan putkia PS Audion “sisäänsoittobiisillä” isolla volumella. Parin-kolmen päivän sisään alan kuunnella musiikkia kriittisemmin, ja soitella tuttuja testibiisejä.

Muutokset äänenlaadussa ovat hyvin selkeät – osin myös kummalliset.

Alimpaan bassoon on tullut lisää ulottuvuutta; tämä on hyvä asia. Nyt ei osuta huonettani vaivaavaan kuudenkymmenen hertsin korostukseen, vaan sitä alemmaksi. Ei tule “popedapassua”, vaan hienosti syvältä höyrähtävää löyhähdystä. Varsinkin urkumusiikki pitää tästä kovasti, ja onpa vallan monta biisiä joista löytyy uusia juttuja. Bra!

Sitten hyvin kummallinen, hiukan negatiivinen asia. Nimittäin aiemmilla putkilla olin tyytyväinen siihen, että stereokuva oli jossain määrin “helppo”, vokalisti kuului keskeltä vaikka itse ei juuri oikeassa pisteessä istuisikaan. Nyt tuntuu siltä, että ollaan liian tarkkoja: laulaja on keskellä, jos minäkin olen juuri oikeassa kohdassa. Tämä oli tilanne myös aiemman transistorikombosta koostuvan etu-päätevahvistinsysteemini kanssa. Eli voiko olla niin, että alkuperäisputket olivat hiukan suurpiireisempiä stereokuvan suhteen? Vai mistä tämä johtuu? Tämä aiempi pieni armollisuus oli kyllä tavallaan hyväkin juttu.

Jatketaan vielä äänenlaadullisissa asioissa. Ylempi keskialue sekä diskantti saivat aika pitkälti juuri sitä mitä tilasin. Särökitarasoundi ei kirsku korvaan aivan samalla tasolla kuin aiemmin, tarvittava rouheus, body sekä särö kyllä säilyvät. Esimerkiksi Megadethin Rust in Peace-levyn kitarat toistuvat loistavasti, aiempi hiukan turhan kirskuva soundi on mennyttä. Matalammilla kitaroilla vedetty Black Sabbathin mainio Mob Rules -albumi alkaa olla nyt referenssikuosissa; kitarat ovat rouheat, kokonaisuus upea ja koherentti.

Useampia levyjä kuunneltuani havaitsen että diskantti on hieman pehmeämpi ja “kultaisempi” kuin aiemmin, mutta tarkkuudesta ei ole tingitty. Nyt musiikinkuuntelu on miellyttävämpää. Viulisti Salvatore Accardon viulu kuulostaa upealta Diabolus in Musica -albumilla – myös triangeli kilahtaa kauniisti.

Mitä tästä voi oppia?

No ainakin sen, että kaikkea kannattaa kokeilla paitsi kansantanhuja. Nyt sain pienellä panostuksella aikaan monta hyvää asiaa – erinomaisesta tuli vieläkin erinomaisempi. Kunnon connoisseur tietysti hankkisi vielä lisääkin vaihtoehtoja, mutta itse taidan nyt pitäytyä näissä ja jatkaa tyytyväisenä sitä itseään – musiikinkuuntelua siis.