Englantilainen Tellurium Q on saavuttanut vuosien varrella positiivista mainetta laadukkaiden, mutta kohtuuhintaisten signaalikaapeleiden valmistajana. Toki ne ihan yläpään kaapelit sitten maksavat jo kohtuullisen paljon.
Kantava tavoite tällä yrityksellä on toimia ”vaihevääristymää” (phase distortion) vastaan – tai miten se sitten kuuluukaan kääntää suomeksi. Vaihtoehtoja on monia. Erityistä huomiota kiinnitetään materiaaleihin, ja eri vaihtoehtoja kerrotaan testattavan firmassa sokkona.
Telluriumin näkyvä tavaramerkki kalliimman pään kaiutinkaapeleissa on se, että molemmat signaalikaapelit (+ ja -) on erotettu toisistaan leveällä kaistaleella kaapelin päällystemateriaalia. Tämä lähestymismalli muistuttaa minua Van Den Hullin jostain 90-luvun kaiutinkaapelista, jossa oli hiukan vastaava rakenne. Ja näkyypä VDH käyttävän edelleen pientä kaistaletta monissa kaapeleissaan erottamaan signaalipolkuja toisistaan.
Minulla ovat jo vuosia olleet käytössä käytettynä hankkimani Telluriumin Ultra Black -kaiutinkaapelit. Niin kauan kuin minulla oli päätevahvistimena vielä vanha Proceed Amp2, josta löytyy kahdet kaiutinlähdöt, käytin Telluriumeja tuplajohdotettuina. Kokeilin välillä muitakin kaapeleita, mutta Tellurium-tuplat pääsivät yleensä suunnilleen yhtä hyvään lopputulokseen kuin toiset kokeilemani kaapelit singlejohdotettuina.
Päädyin hieman aikaa sitten päivittämään laitteistoani McIntoshin 352-hybridivahvistimella. Tässä vahvistimessa ei ole kaksia kaiutinlähtöjä, joten olen käyttänyt kaiutinkaapeleitani singlejohdotuksella. Nyt tietenkin herää mielenkiintoinen kysymys: ovatko nykyiset kaapelini riittävän hyvät yksöisjohdotettuina? Aiempien kokemusteni mukaan parempaankin lopputulokseen on mahdollista päästä.
Olin jossain vaiheessa asiasta jutussa Hifimestan Ari Laineen kanssa, ja hän sitten tarjosi minulle kokeiluun Telluriumin yläpään Black Diamond -kaapeleita. Näistä kaapeleista kahden metrin mittaisina, sekä kaiuttimiini tarvittavista jumpperikaapeleista, pyydetään ovh-hinnalla ainakin omaa otsasuontani tykyttävä 3960 € (kaapelit 3400 € ja jumpperit 560 €).
Päätin uskaltaa ottaa nämä kokeiluun, sillä olin tietysti sitä mieltä, että tämä testi on turvallinen koska näin kalliita kaapeleita en tule koskaan itselleni hankkimaan.
Ensimmäinen testipäivä
Saavun kotiin innoissani. Salakuljetan itseni miesluolaan komea kaapelipaketti kainalossani, ja alan avaamaan pakkausta. Täytyy myöntää, että laatutuntuma on erinomainen. Liittimet on suojattu pienillä muoviverkkoputkilla, jumpperit ovat omassa samettipussissaan, ja itse kaapelit ovat painavat. Siis ihan oikeasti painavat – täytyy vielä piruuttaan tarkistaa vaa’alla paljonko yksi kaapeli liittimineen painaa. Pitääköhän alkaa pelätä lyijymyrkytystä?
Erinomainen laatu jatkuu äärimmäisen tärkeässä osuudessa, nimittäin liittimissä. Black Diamondien banaaniliittimet työnnetään ensin paikalleen, ja sitten liittimien metallista kuorta kääntämällä ne saa lukitettua täydellisesti paikalleen. Ei tarvitse miettiä, onkohan se kontakti kunnossa.
Laitan äänentoistolaitteistoni lämpiämään, ja kuuntelen toisella korvalla musiikkia; loppuvaiheessa jo intensiivisemmin. Jokusen tunnin jälkeen vaihdan kaapelit vanhoista Telluriumeista uusiin – homma käy nopeasti, turautuukohan hommaan aikaa kokonaisuudessaan noin viisi minuuttia. En lähde testaamaan jumpperikaapeleiden eroja, vaan käsittelen kokonaisuutta. Eli vaihdan sekä kaiutinkaapelit että jumpperit uusiin.
Ensimmäisenä testikappaleena saa toimia mainio Fever-cover italialaisen Petra Magonin toimittamana. Tästä livenä esitetystä kappaleesta löytyy upeaa laulua, hienon omaperäisesti soitettu ja koputeltu (!) kontrabasso, kitaraa ja huuliharppua.
Huomatakseen eroavaisuuksia aiempaan, ei tarvitse pinnistellä. Magonin laulu kuulostaa selkeämmältä, se ei ole niin pyöreä kuin aiemmin. Yleisön taputukset ovat kolmiulotteisempia ja tilantuntua on aiempaa enemmän. Kokonaisuutena esityksessä on enemmän läsnäoloa sekä oikean live-esityksen tuntua. Kontrabassosta löytyy enemmän sävyjä, kitara on hieman aiempaa voimakkaampi sekä aidomman kuuloinen. Ei hassumpaa.
Greg Browinin mainion, hauskan tarinan sisältävä Mose Allison Played Here tuo esille edelliselläkin näytteellä huomatut asiat: lisää ilmaa ja selkeyttä, läsnäoloa piisaa. Vokaaleissa on kuultavissa aiempaa enemmän sävyjä sekä raspia, rumpusetin vispilät toistuvat tarkasti.
Grateful Dead -legenda Al Garcian mainio akustisten kitaroiden vetämä Shady Grove on saanut Black Diamondien myötä lisää leveyttä äänikuvaan, sekä erottelua kitaroihin.
Mahtavan Fifth Element-leffan Diva Dance-kappaleen remiksattu versio meinaa vetää maton alta: dynamiikka räjäyttää pankin, basso on aiempaa iskevämpi, erilaiset säksätykset toistuvat aiempaa selvemmin.
Elektronista EBM-musiikkia soittavan VNV Nationin loistava sinfoniaorkesterin kanssa tekemä Resonance-albumi sisältää raidan Further, joka saa itselleni tipan silmäkulmaan joka kuuntelukerta, mikäli tähdet sekä kuuntelulaitteisto ovat oikeassa asennossa. Niin käy myös nyt. Tämä kappale ei ole mikään malliesimerkki loistavasta äänitystyöstä, mutta näiden kaapeleiden kanssa siitä löytyy nyt huomattavasti enemmän yksityiskohtia sekä selkeyttä. Jouset soivat kauniisti, ja Ronan Harrisin herkän tunteellinen ääni kuulostaa paremmalta kuin koskaan.
Testit jatkuvat
Annan uusien kaapeleiden soida laitteistossani noin viikon ajan, jotta pääsen hyvin tottumaan siihen, miltä musiikki niiden kautta kuulostaa. Sitten päätän tehdä paluun vanhaan.
Ei voi mitään, en oikeasti olisi halunnut tätä kokea. Kehitys näköjään kehittyy, ja menetän kaikenlaista: detaljia, tilantuntua, dynamiikkaa, hienot peltisoundit. Ei tilanne katastrofaalinen ole, mutta selkeästi nyt on otettu askel taaksepäin.
Päätän kuunnella musiikkia taas viikon verran omilla kaapeleillani, ja jonkin ajan kuluttua taas toivon, että tilanne olisikin parempi: eiväthän ne toiset kaapelit niin paljon paremmat voi olla? Olisiko käynyt niin, että kaikki olisikin ollut vain uutuuden viehätystä?
No ei ollut.
Jälleen samat tulokset, joista jo aiemmin mainitsinkin. Päätän nyt tehdä nopeampia vaihtoja kaapeleiden kanssa – voisiko olla niin että pitkät testipätkät huijaisivat aivojani? Voi voi – samat tulokset, kun vaihdan kaapeleita muutamaan otteeseen päivän aikana. Jätän vanhat kaapelit käyttöön vielä muutamaksi päiväksi, ja grande finalena suoritan vielä useamman vaihdon. Sama tulos.
Tässä vaiheessa on varmaan vielä hyvä mainita, että käyttämäni testimusiikin kirjo on ollut erittäin laaja. Tätä kirjoittaessani soi Daemonia-yhtyeen livealbumi, jolla soitetaan ammoisen Goblin-progebändin upeita Dario Argenton elokuviin tekemiä kappaleita. Tämän levyn parasta antia eivät ole soundit, mutta nyt Live… Or Dead-albumia kuuntelee varsin mielellään. Makea livemäisyys, hillittömän hyvä diskantti, selkeä ja ulottuva basso… Mitä vielä voi vaatia?
Silmäni tulevat vuotamaan verta, kun kannan nämä takaisin kauppaan. Tai…
Diabolus in HiFi 
Jätä kommentti