Diabolus in HiFi

Linn aloitti valmistamalla levysoittimia jo 1970-luvun alussa, joten on vain luonnollista, että yrityksen tuotekategoriaan sisältyy myös RIAA-korjain. Siis laite, jolla mahdollistetaan levysoittimen liittäminen vahvistimen ”normaaliin” rca-liitäntään.

Kuten hifin parissa aina, myös RIAA-korjaimeen on mahdollista sijoittaa juuri niin paljon kuin haluaa. RIAA-korjaimiin liittyy jonkin verran tietynlaista mystiikkaa, kuten joskus myös niiden valmistajiin. On erilaisia toimintaperiaatteita ja rakennustapoja, ja näistä voidaan sitten keskustelupalstoilla kiistellä sivukaupalla. Kuka pyytää tuotteestaan liikaa rahaa, kenellä on rakenne kuin silstoffia; muistutan kuitenkin aina että kannattaisi muistaa myös välillä kuunnella.

Uphorik on tällä hetkellä ainoa Linnin omaan, ulkoiseen koteloonsa sijoitettu RIAA. Urika on taas levysoittimen sisälle sijoitettava RIAA, josta on olemassa sekä vanhempi analoginen versio, ja myös uudempi digitaalinen versio. Kyllä, luitte oikein – Urika II digitoi analogisen signaalin ja suorittaa vasta sitten RIAA-korjauksen. Mielenkiintoinen konsepti, joka varmastikin herättää mielipiteitä suuntaan jos toiseen analogisen signaaliketjun pyhyydestä. Urika II kylläkin toimii ainoastaan käyttäen Exakt-linkkiä Linn DS- tai DSM-etuvahvistimien kanssa.

Uphorikin ensimmäinen versio on julkaistu jo noin viisitoista vuotta sitten, joten voidaan sanoa että se on ehtinyt kypsään ikään. Ja ilmeisesti tuotteeseen sekä konseptiin ollaan tyytyväisiä, siitähän se pitkä elinkaari kertoo. Ulkoisesti Uphorik on varsin tukevarakenteinen, hieman mitäänsanomattoman, mutta vakuuttavan oloinen. Kotelointi muistuttaa kovasti vanhoja DSM-malleja, sekä Sondekin Radikal-virtalähteen kotelointia. Sitä on saatavana sekä mustana että hopeisena versiona. Kotelon pohjassa on neljä isoa ja tukevaa metallista jalkaa, painoa koko komeudella on kohtuulliset 4,4 kilogrammaa. Virtalähteenä toimii monesta muustakin yhteydestä tuttu Dynamik.

Sijoittaessaan Uphorikiin ostaja saa ainakin paperilta katsottuna paljon: dual mono -rakenne, MM- ja MC-puoli ovat toisistaan erotetut, sisään- ja ulostulot löytyvät rca- sekä xlr-liittimillä. Säätömahdollisuudet ovat hyvin monipuoliset eri äänirasioita ajatellen (katso kuva). Säädöt on monen muunkin valmistajan tapaan toteutettu dip-kytkimin, hauskana yksityiskohtana tuote-esitteessä sanotaan että kauppiasta voi pyytää kolvaamaan halutut kytkennät parhaan äänenlaadun saavuttamiseksi.

Verrokkilaitteisto

Minulla on käytössä vahvistimena McIntosh 352 integroitu hybridivahvistin; eli etuvahvistimessa on käytössä putket (näistä ymmärtääkseni kaksi kappaletta RIAA:n käytössä), pääte taas on toteutettu transistoreilla. Jostain syystä tämän vahvistimen kohdalla on säästetty juuri RIAA:ssa siinä mielessä, että siitä löytyy ainoastaan MM-tasoinen sisääntulo. On hiukan vaikea ymmärtää, miksi melkein kymppitonnin kustantava vahvistin ei sisällä MC-askeille soveltuvaa liitäntää. Minulla on käytössä kuitenkin jo aikaa sitten hankittu brittiläisen Graham Slee:n Elevator EXP-step up transformer, joka nostaa MC-rasian matalan jännitteen MM-liitäntään sopivaksi. Eli vinyyliä olen soitellut tällä kokoonpanolla.

En voi nyt tavallaan suoraan verrata Uphorikin suoriutumista McIntoshin RIAA:n kanssa, koska minulla on tuo SUT välissä. Aiemmasta kokemuksesta tiedän kyllä suhteellisen hyvin tuon SUT:n vaikutuksen: tämä Graham Sleen toteutus on äänellisesti aika ”rempsakka”, hyvin elävä ja dynaaminen. Se kärsii jossain määrin häiriöalttiudesta, ja tekninen toteutus voisi olla vakuuttavampikin, vaikka virtalähde melkoinen murikka onkin.

Kun McIntoshin taannoin hankin, minulla oli vielä käytössä myös Graham Sleen MM-RIAA, jota käytin yhdessä kyseisen SUT:n kanssa. Vertailin Graham Sleen RIAA:ta McIntoshin RIAA:n kanssa, ja päädyin tulokseen että McIntoshin RIAA voitti sen karvan mitalla, ehkä tietyn rauhallisuuden sekä häiriöttömyyden takia. Näinpä sitten laitoin Graham Sleen RIAA:n kiertoon, ja jäin käyttämään ”mäkkärin” RIAA:ta.

Levysoittimena käytössä on Linn Sondek, joka on suunnilleen Selekt-tasolla, paitsi että virtalähteenä ja moottorina on paras Radikal-versio. Äänirasiana on muutaman kuukauden käytössä ollut Kendo MC-rasia.

Kuuntelukokemuksia

Lähden liikenteeseen klassisella David Bowien The Rise of Ziggy Stardust and the Spiders from Mars -albumilla. Tällä levyllähän on suorastaan erinomaiset soundit, tarkat ja dynaamiset; kaikki soittimet kuulostavat luonnollisilta. Ja eivätpä ne biisitkään huonompia ole – tältä plataltahan löytyy muun muassa se legendaarinen Starman. Uphorikin kanssa soundi on hyvin selkeä sekä avoin, tavallaan kaikki soittimet sekä laulu ovat hieman enemmän pinnassa. Välillä käy mielessä, onko lopputulos jopa hiukan rasittava?

Seuraavaksi vaihdetaan ronskimmalle vaihteelle, ja lautaselle päätyy Black Sabbathia; Dion aikainen, erinomainen Mob Rules. Jo David Bowiella kuulosti siltä, että basso on Uphorikin kanssa hiukan voimakkaampi kuin omassa systeemissäni, ja tämän levyn myötä asia tulee selväksi. On ehkä hiukan makuasia, pitääkö sitä hyvänä vai huonona asiana – systeemisidonnainen juttu. Jostain syystä käy kuitenkin hiukan niin, että rumpusetin bassari sekä bassokitara jättävät sähkökitaran hieman alleen.

Klassisen musiikin puolelta laitan soimaan italialaisen viulistivelhon, Salvatore Accardon, Diabolus in Musica -teoksen, jolla hän soittaa orkesterin säestämänä Paganinin teoksia. Nyt musiikkia on todella ilo kuunnella, minkäänlaista valittamista ei tule Uphorikin kohdalta mieleen. Esitys on häiriötön, selkeä sekä miellyttävä. Tarkkuutta piisaa, mutta tämä ei aiheuta ylimääräistä rasitusta.

Lou Reedin Transformer-albumi soi Uphorikin kanssa hienosti, mutta tällä kertaa oman laitteistoni kanssa herran lauluääni on monisävyisempi ja elävämpi. Bassopuolta on edelleen enemmän Uphorikin kanssa – muuten suoritus on hyvinkin tasaväkinen.

Koskapa Black Sabbath-kokeilu jäi Uphorikin kohdalla hiukan heikommaksi esitykseksi kuin omallani, täytyy vielä tarkistaa tilanne jollain toisella levyllä. Amerikkalaisen Iced Earthin Incorruptible-riffimonsteri jyrää Uphorikilla kerrassaan erinomaisesti, ja tuplabassarit jytisevät mainiosti, eivätkä kitarat jää takavasemmalle vaan raapivat suorastaan erinomaisesti. Eli ei loppujen lopuksi olekaan niin, että Uphorik vierastaisi metalligenreä. Hiukan vaihtelua onnistumisessa voi ilmeisesti olla, kuten varmasti muillakin laitteilla.

Finaalitunnelmia

Huomasin Uphorikin kanssa mielenkiintoisen ominaisuuden: soitettaessa hieman vanhempia, huonokuntoisempia levyjä, ne mielestäni napsuivat vähemmän kuin aiemmin. Vallan mainiota. Muutenkin Uphorik on toiminnaltaan omaa systeemiäni hiljaisempi, kun nostetaan äänenvoimakkuutta ilman että musiikki soi – ei hurinaa eikä kohinaa.

Kun kyseessä on Linn-merkkinen tuote, joutuu harvemmin hämmästelemään sitä, että tuotteen hinta ei halkaise kitalakea. Uphorikin nykyinen ovh on 3285 euroa, ei mikään mahdoton hinta näinkin laadukkaasti rakennetulle laitteelle – voi sanoa, että eurolle löytyy vastinetta niin rakenteellisesti kuin äänellisestikin.

Uskallan suositella laitetta kotikokeiluun, ja sitten tekemään omat johtopäätökset, onko oikea laite omalle kohdalle juuri tässä.