Teksti: Sami Lehto
Mitä yhteistä on esiintyjillä Kiss, Alice Cooper, King Diamond ja Ghost? Musiikillisista yhteyksistä voi olla mitä mieltä vain, mutta jokainen vetää varmasti yhtäläisyyden kasvomaalauksiin. Vaan harvempi tietää, että ensimmäinen kyseisellä shock rock-tyylillä kasvonsa maalannut henkilö oli Arthur Brown jo vuonna 1968.
Ja nyt varmasti moni kysyy, kuka ihmeen Arthur Brown? Nimenä mies on suurelle yleisölle melkoisen tuntematon, vaan kun laitetaan soimaan debyyttilevyn singlebiisi Fire, lamppu syttyy suurella osalla kuulijoista. Kyseinen hittisingle myi yli miljoona kappaletta, ja on edelleen miehen parhaiten myynyt biisi.
The Crazy World of Arthur Brown -ryhmän ensimmäinen levy oli vähällä jäädä myös sen viimeiseksi, sillä seuraava albumi Strangelands hyllytettiin levy-yhtiön toimesta, ja julkaistiin vasta vuonna 1988. Levyltä sanottiin puuttuvan myyntipotentiaalia, ja tämä toden totta pitää paikkaansa. Seuraavaksi The Crazy World of Arthur Brown-ryhmä levytti vasta 2000-luvulla, yhteensä neljä albumia.
Bändiä kohdanneet julkaisuongelmat eivät Arthur Brownia pysäyttäneet; mies jatkoi uraansa musiikin parissa julkaisten 70-luvun alussa kolme levyä Kingdom Comen kanssa, ja tämän jälkeen vuorossa oli soolotuotantoa kaikenkaikkiaan viisi albumia kolmen vuosikymmenen aikana, sekä lukuisia yhteistyökuvioita eri tekijöiden kanssa.
Voin hyvin myöntää, että en ole liiemmin Arthur Brownin viime vuosikymmenien tekemisiin kiinnittänyt huomiota. Herääminen tapahtui muutama vuosi sitten, kun hapokkaina aamuyön tunteina huomasimme ystäväni kanssa Youtuben kautta että herra heittää vieläkin keikkoja. Oitis aloitimme suunnitelmat keikkamatkasta Englannin suuntaan – idea ei kylläkään tuntunut enää yhtä hyvältä seuraavana päivänä.
Vaan eipä mitään – onnekseni tämä 82-vuotias artisti saapuu Suomeen peräti neljälle keikalle; Tampereelle, Turkuun, Kokkolaan ja Helsinkiin. Lauteet Helsingissä lämmittää kotimainen Kaleidobolt, huuruisen progerockin nuori ja nälkäinen tulokas.
Helsingin On the Rocks on melkoisen täynnä jo ennen Kaleidoboltin aloittamista, ja lisää väkeä lappaa ahtaita portaita pitkin tasaista tahtia. Kun Kaleidobolt aloittaa, käy välittömästi selväksi että nyt on osunut paritus kohdalleen. Bändin musiikki on sopivan raivokasta, huuruista, vauhdikasta ja koukeroistakin. Energiaa piisaa, ja yleisö nykii matkassa mallikkaasti. Kolmemiehinen orkesteri koostuu oikeastaan pelkistä lahjakkuuksista, jokainen hoitaa tonttinsa mallikkaasti, enkä oikein osaa nostaa ketään toisia korkeammalle. Ryhmä toimii yhdessä, heittäen happopitoista kitararockiaan halulliseen yleisöön.
Kuulijoiden kommentit tuntuvat olevan pelkästään positiivisia, tästä on Kaleidoboltin hyvä jatkaa. Toivon orkesterille mahdollisimman hyvää trippiä!
Ja sitten on aika illan päätähden. The Crazy World of Arthur Brownin soittajat saapuvat lavalle – rumpali, basisti sekä kitaristi joka hoitelee myös urkujen sekä suntetisaattorin soiton. Basisti on pukeutunut kaapuun sekä naamioon, rumpalilla on kasvoillaan naamari, kitaristi luottaa vain aurinkolasien voimaan. Syntetisaattorin ujellus alkaa, Arthur viheltelee, ja jonkin ajan kuluttua mies itse saapuu lavalle. Hän on pukeutunut jonkinlaiseen hopeanväriseen avaruuspukuun, ja kasvot on maalattu monivärisiksi. Ensimmäiseksi hieman arveluttaa, että mitenkähän on miehen äänen käynyt, kun vartalo on kuihtunut noin viisikymmenkiloiseksi.
Vaan eipä mitään, erittäin nopeasti käy selväksi että ääni toimii todella mallikkaasti. Äänialaahan Arthurilla riittää neljä oktaavia, eikä siitä tunnu olevan mitään pois. Hienosti rokkaavan Bubbles-kappaleen parissa herran laulu toimii moitteetta, ääni soi, ja myös alarekisteri on täyteläinen.
Olin etukäteen hieman miettinyt, millaista biisimateriaalia keikalla tullaan kuulemaan. Nimittäin levytyksiltä löytyy niin mainiosti rokkaavaa materiaalia, huumehuuruista omituisempaa settiä kuin silkkaa kakofoniaakin. Nyt biisit koostuvat onneksi kuulijaystävällisemmästä setistä, ja suureksi yllätykseksi Fire Poem ja varsinainen Fire-hitti esitetään jo puolen tunnin sisään. Kuuluisaa tulessa liekehtivää kypärää ei ole käytössä, ymmärrettävistä syistä. Mieshän on useammankin kerran syttynyt tuleen kyseisen aktin aikana.
Seuraavaksi vauhti hieman hiljenee, ja hieno Tantric Lover-levyltä löytyvä Voice of Love saa salin hiljenemaan. Varsinkin tämä kappale viestii, kuinka upea ääni Arthur Brownilla edelleen on; nyt kuullaan kauniisti soivaa, matalampaa soundia.
Arthur jaksaa esiintyä läpi show’n näyttämättä väsymyksen merkkejä, ja tähti muokkaa asuaankin lähes joka biisin välissä. Visuaalisesti setti on silkkaa timanttia, onpa välillä asuissa varsin huvittaviakin elementtejä – itseironia on käsin kosketeltavaa. Myös bändi hoitaa homman todella ammattitaitoisesti, kanssamuusikot taitavat tosin olla päätähteä useamman vuosikymmenen nuorempia. Varsinkin rumpali suhtautuu työhönsä kiitettävällä intensiteetillä, ja paukuttaa kannuja niskat nykien ja kroppa heiluen.
Noin tunnin mittaisen setin jälkeen pidetään vartin mittainen väliaika, ja bändi palaa vielä stagelle puoleksi tunniksi. Nyt erikoiset asut ja naamarit ovat poissa, on siirrytty perusasioiden pariin. Tätä alleviivaa toisena kappaleena kuultava vanha spirituaali Sometimes I Feel Like a Motherless Child. Arthur Brown on levyttänyt paljonkin covereita, ja illan viimeisenä biisinä kuullaan debyyttialbumiltakin löytyvä Screamin’ Jay Hawkingsin klassinen I Put a Spell on You.
Tämän myötä yleisön on hyvä lähteä pimeään yöhön, kotia kohti, tyytyväisin mielin. Tätä tuskin enää nähdään uudestaan – kiitos, The Crazy World of Arthur Brown.
Erityiskiitos Elsa Wellamolle upeista kuvista –tsekkaa Elsan kotisivut tästä
Diabolus in HiFi 
Jätä kommentti