Diabolus in HiFi

Uustuotantoa olevien LP-levyjen hankkiminen on äänenlaadullisessa mielessä täyttä lottoa. Koskaan ei voi tietää, minkä laatuista ääntä vinyylikiekolta on odotettavissa. Parhaimmillaan voidaan päästä varsin maittaviin äänenlaadullisiin kokemuksiin ja digiversiota parempaan toistoon, valitettavasti kuitenkin usein tulos on uusien älppäreiden kohdalla päinvastainen.

Itse olen vähentänyt vinskojen ostamista huomattavasti, juurikin siitä syystä että koskaan ei tiedä mitä saa. Ja valitettavasti äänenlaadullisten epävarmuuksien lisäksi ovat olemassa myös tekniset ongelmat: levyt voivat olla kieroja, napsuvia, ritiseviä tai sitten keskireikä on osittain ummessa.

Olen tehnyt jo jonkin verran vertailuja LP:n ja digiversioiden äänenlaadullisista eroista, tavallaan pienenä palveluksena kuluttajalle: onhan se hyvä saada vähän osviittaa, mitä on äänenlaadullisesti odotettavissa.

Itse asiaan

Ruotsalainen Therion aloitti 80-luvun loppupuolella suoraviivaisena death metal -orkesterina, mutta vuonna 1995 lulkaistu Lepaca Kliffoth -albumi toi jo tuulia siitä mitä jatkossa seuraa.

Nyt mukana oli jo aimo annos sinfonisia elementtejä, kylläkin syntikkasampleilla toteutettuna. Mutta hyvin vakuuttavasti ne on toteutettu. Mukaan tuotiin kolme aitoa oopperalaulajaa tuomaan pontevuutta ja syvyyttä musiikkiin, ja lopputuloksena käsissämme on kokonaisuutena erinomainen levy, joka on esiaste seuraavana potin täydellisesti räjäyttäneelle Theli-albumille.

Lepaca Kliffothin musiikki on pohjimmiltaan melodista death metalia, mutta tosiaan annoksella sinfonisia elementtejä sekä oopperalaulua. Vaikka tämä kombinaatio voi herättää epäluuloja, tulos on todella onnistunut. Biiseissä on imua sekä yllätyksellisiä elementtejä, ja raskaamman musiikin ystävillä pää tahtoo pakonomaisesti lähteä välillä moshaamaan.

Levyn soundit ovat varsin onnistuneet, varsinkin muheva basso-osasto puhdistaa korvat vaikusta. Myös kokonaisuutena äänitys on mainio, kitarasoundit ovat kohdallaan kuten oikeastaan kaikki muukin. Tosin rankempaa paahtoa sisältävä Riders of Theli on melkoista muhjua.

Levyn vinyyliversiona minulla on vuoden 2022 hollantilainen uusintapainos. Qobuz-toiston hoidan Naimin NDX5XS2-striimer/dacilla, levysoittimena on Linn Sondek, päivitettynä mm. Arko-varrella, Radikal-virtalähteellä sekä Kendo-rasialla.

Qobuzissa levystä on tarjolla peruslaationen 44.1 KHz, 16-bittinen versio. Alkuun haen Qobuzilla levyn ensimmäisen raidan, ja laitan sen pause-tilaan. Vahvistimessani (McIntosh MA352) olen tasannut sisääntulojen voimakkuudet valmiiksi. Aloitan kuuntelun vinyyliltä, ja olen varsin tyytyväinen soundiin. Se on selkeä, bassoa löytyy, ja varsinkin rumpusetin pellit toistuvat hienosti. Musiikissa on sopivasti ilmaa ja leveyttä. Tämän kanssa voi elää.

Miten sitten striimattu versio pärjää verrattuna vinyyliin?

Eroavaisuuksia löytyy. Qobuzilla soitettaessa musiikissa on jonkin verran enemmän matalaa bassoa, mutta vinskan kunniaksi tämä taitaa mennä. Vinyylilä soundissa on enemmän ilmaa, selkeyttä ja diskanttia. Soittimet erottuvat paremmin. Striimi on hieman tasapaksu ja tunkkainen.

Kuuntelen levyn läpi, vaihdellen monta kertaa striimerin ja LP-soittimen välilä.

Striimatussa versiossa voisi sanoa olevan jo hieman liikaakin bassoa, siitä seuraa jopa hieman ummettava fiilis. Toki matalalta löyhähtävä, tymäkkä basso on sellainen mitä metallimusiikki kaipaakin, mutta välillä sitä on hieman liikaa – nimenomaan yläbasso on ongelma. 

Pelkkä bassotoisto ei vie hommaa striimin voitoksi, sillä paljon suurempi merkitys on vinyylin ilmavammalla ja kirkkaammalla, elävämmällä soinnilla. Eli voitto tällä kertaa vinyyliversiolle.