Iced Earth on amerikkalainen metalliorkesteri jonka levyt ovat bändin perustamisesta asti erottuneet edukseen harmaasta massasta. Tunnusomaista merkkejä bändille ovat timantintarkka rumputuli, melodisesti sahaavat kitarat sekä varsinkin bändin kulta-ajan vokalisti Matt Barlow’n tunteikas laulu. 

Iced Earthin uran kiistatta parhaaksi saavutukseksi on noussut vuonna 1998 julkaistu Something wicked this way comes -kiekko, jolta löytyvä Something wicked -trilogia on edelleen ihokarvat pystyyn nostattava potpuri heavy metalin keulilta. Vaan eipä huippusuorituksesta huolimatta jäänyt Iced Earth makoilemaan laakereillaan; seuraava kiekko julkaistiin kolmen vuoden kuluttua. Nyt vertailun kohteena oleva Horror show on sinänsä erikoinen konsepti: levy koostuu eri kauhuelokuvista ja niiden hahmoista sävellettyihin biiseihin. Osansa saavat niin Dracula, Jack the ripper sekä oopperan kummitus kuin moni muukin ikoninen kauhuhahmo. Mutta voiko tällainen konsepti toimia? 

Voi, kyllä se toimii. Kitaristi/biisintekijä Jon Schafferin kynä on jälleen terävimmillään ja tuloksena on yksitoista timanttista biisiä genrensä kärkisijoilta. Mutta miten levyn soundipolitiikka on onnistunut, ja ennen kaikkea, kuinka vinyyliversio toimii cd-julkaisuun verrattuna?

Käsiini saamani vinyyli on Century median uusintajulkaisu vuodelta 2016. Näyttäviin gatefold -kansiin pakattu hopeanvärinen tuplavinyyli on komea ilmestys, ja lätyt ovat 180 grammaisia. 

Aletaanpas seuraavaksi ruotia soundipolitiikka. CD:n äänimaailma on hieman tumppu, ja valitettavasti myös matalampien äänien kuten tuplabasareiden ja basson toisto voisi olla enemmän kunnolla munaskuihin tarraavaa menoa. Näinpä odotinkin vinyyliltä paljon; varsinkin toivoin diskanttien kirkkaampaa helähtelyä. Vaan kuinkas sitten kävikään? Aloitetaan levyn parhaalla biisillä. Dracula alkaa tunteikkaalla akustisen kitaran näppäilyllä ja Matt Barlow’n upean liikuttavalla laulusuorituksella. ”Do you believe in love, do you believe in destiny?” 

Heti alussa paljastuu että cd:n äänessä on enemmän läsnäolon tuntua. Barlow’n laulu on enemmän framilla verrattuna vinyylin ennemmin taustalla olevaan suoritukseen. Kun riffimyllytys viimein alkaa, tulevat vinyyliversion lisäpuutteet kiusallisen selviksi: kitarat ovat cd:llä terävämmät, ja lautasten sekä haitsujen sinänsä jo cd:llä vaimeat sihahdukset ja kilinät ovat vinyylillä vieläkin vaimeampia. 

Sama meininki jatkuu levyn päättävällä loppuhuipennuksella; oopperan kummitus raikaa cd:llä pakottomammin ja kirkkaammin. Voisikohan olla noin että vinyylin lähteenä on käytetty originaalinauhojen sijaan cd-levyä tai jotain muuta alkuperäistä heikompaa lähdemateriaalia? Vai onko levyn masteroinnissa mokattu? Entä onko mahdollista että vika löytyy värivinyylistä? Mene ja tiedä. Selvää kuitenkin on että äänenlaadudullinen vertailu päätyy cd:n hyväksi.