Muistan vieläkin kuinka vuonna 1990 poljin levykauppaan henki hieverissä hankkimaan Megadethin tuoreinta albumia. Ja millainen se albumi sitten olikaan – uusi thrashin kuningaslevy oli syntynyt. Levy on täynnä loistavia biisejä jotka vaativat kuulijaa keskittymään itse musiikkiin ja unohtamaan kaiken muun. Musiikki on melodista, unohtamatta kuitenkaan thrashin vaatimaa rajua asennetta. Rust in Peacen aikainen bändin jäsenistö oli myös todellinen dream team; Mustainen lisäksi Marty Friedman kitarassa, David Ellefson bassossa ja Nick Menza rummuissa. Varsinkin Nick Menzan suoritusta täytyy edelleen ihastella, herran ainutlaatuinen rumputuli riisuu kuulijan aseista lähestulkoon välittömästi. 

Vertaillaanpas sitten soundeja. Vinyylinä minulla on ensijulkaisu, cd samoin. Julkaisulla on thrash-standardeilla vallan hyvät soundit. Vinyylin ja cd:n eroavaisuudet kuuluvat varsin selkeästi; cd:n soundi on hieman tumppu verrattuna vinyyliin. Yläpää on vinyylillä avonaisempi ja tarkempi, sekä kitarat raapivat kuulijaa terävämmin. Tässä ei ole mitään epäselvyyttä, vinyyli voittaa selkeästi soundikilpailun.