”Black Album” merkkasi Metallicalle uuden sivun kääntämistä: entistä rockimpi lähestyminen musiikkiin nosti yhtyeen supersuosituksi. Valitettavasti omalla kohdallani tämä merkkasi jo musiikillisen alamäen alkamista, joka vain jyrkentyi Loadin kaltaisilla turhilla albumeilla. Nykyisessä kuosissaan bändi on mielestäni jo lähestulkoon irrelevantti, kun puhutaan metallimusiikin mestareista. Loadin jälkeinen alamäki muuttui syöksylaskuksi St. Angerin kaltaisilla turhakkeilla, eikä suunta valitettavasti juurikaan muuttunut Death Magneticin kaltaisilla demoriffeilyillä. 

Hallussani ovat vuonna 1991 julkaistut cd- ja vinyyliversiot joten vertailu sujuu samasta ”sourcesta” käsin. Uusintajulkaisuissahan ei voi yleensä olla varma siitä mitä lähdettä on käytetty: master-nauhoja, digitoituja tiedostoja vai mitä. Tässä olisikin pieni pyyntö paikallaan levy-yhtiöille, esimerkiksi Svartille: kertokaa uudelleenjulkaisuissa, mitä äänilähdettä julkaisussa on käytetty. Pahimmassa tapauksessahan vastaus voi olla vaikkapa cd-levy.

Black Albumilla on sekä vinyylinä että cd:nä varsin hyvät soundit. Kuulas yläpää, mouruava alaosasto ja kirskuvat kitarat. Vaan kumpi sitten onkaan parempi, lp vai cd? Vastaus on hyvin helppo tällä kertaa: lp. Vinyyliversion toisto aukeaa ihan eri tavalla laserlevyyn verrattuna. Yläpää on leveä ja kolmiulotteinen, kitarat puskevat silmille ja basso on jylhä ja romuluinen. Lp:n seurattavuus on omaa luokkaansa, on kuin cd-version päälle olisi heitetty villahuopa.