Opeth aloitti aikoinaan puhdasverisenä death metal -orkesterina. Jo tuolloin innostuin bändin selkeästi omanlaisestansa soundista. Siinä oli jotain uutta, jotain sopivan omaperäistä jotta erottui muista rankemman musiikin raastajista. Pikkuhiljaa bändin sointi sai mukaansa entistä enemmän akustisia sävyjä, ja täydellinen irtiotto aiempaan musiikkiin tapahtui Damnation -levyllä.

Vanhempi Opeth -fani oli Damnationin kanssa kuin ällikällä lyöty: missä ovat särökitarat, missä raskas rappaus, missä tukan pyöritys? Jossain muualla, taakse jäänyttä elämää. Nyt sointi on hauraan akustinen, paljas, alaston. Jo levyn ensimmäinen raita, Window Pane, kertoo uudesta levystä kaiken oleellisen. Nyt ei olla lähdetty tekemään samaa vanhaa, eikä myöskään matkimaan muita. On tehty jotain mikä kumpuaa omasta sisimmästä, jotain missä ei kuvia eikä yleisöä kumarrella. On selvää että uusi ote musiikkiin kadotti suuren osan vanhoista diggareista, mutta sai ehkä jokusen uudenkin kuuntelijan innostumaan.

Damntationin jälkeen Opeth on jatkanut nahkansa luomista ja siirtänyt tähtäintään aimo osuuden progen suuntaan. Mutta tällä kertaa ei puhuta progesta vaan Damnationista. Albumista joka ainakin Opethin kohdalla muutti kaiken. Ostin aikoinaan levyn ilmestymisen aikaan oma painokseni cd-levynä. Vasta vuosia myöhemmin levyhyllyyni ilmestyi Music on Vinyl -versio albumista.

Lähdetäänpä sitten vertailemaan cd- ja lp-versioita keskenään – en ole tuota temppua vielä ennen tätä hetkeä tehnytkään.

Ero on selvä heti vertailun alussa – cd vie tällä kertaa voiton. CD:n soundi on leveämpi, hengittävämpi ja kolmiulotteisempi. Omituista että vinyyli on tällä kertaa niin tukossa verrattuna laserlevyyn. Mutta minkäs teet, voittaja on julistettu ja laakeriseppele jaetaan paremmalle.