Slayerilla on jälleen asiaa. God Hates Us All on bändin yhdeksäs albumi, ja se on täynnä raivoisaa vokalisointia sekä raakaa kitarointia, unohtamatta kuitenkaan Bostaphin hyvin fiilikseen sopivaa rumpusuoritusta. Eihän Bostaph toki mikään Lombardo ole edelleenkään, mutta en tätä suoritusta kuitenkaan puolivillaiseksi haukkuisi. En ole tutustunut tätä albumia edeltävään Diabolus in Musica -lättyyn, mutta kova sen pitäisi olla jotta tästä paremmaksi panisi.

Itselleni God Hates Us All on myöhempien aikojen Slayerin parhaita vetoja. Kävin myös tutustumassa bändiin livenä levyn kiertueen aikana Helsingin jäähallissa, ja parhaiten keikalta on jäänyt mieleen 9/11 -jälkimainingeissa Arayan heittämä ”God bless America”. Ei mielestäni oikein sovin Slayerin keikalle toivotella Jumalan siunausta. Tuosta huolimatta keikka oli vallan mainio, silkkaa murhaa alusta loppuun niin kuin vain Slayer osaa.

Omistan levystä sekä vinyyli- että cd-versiot. CD:tä en ole aikoihin kuunnellut, toisin kuin LP:tä. Vinyylini on uusintapainos vuodelta 2010, cd taas on alkuperäinen painos. Näitä eri versioita vertaillessa kuulostaa siltä kuin kuuntelisi lähestulkoon eri levyä. CD on takakireä kuin vanhan piian perse, se herättää nopeasti kuunteluväsymystä eikä äänenvoimakkuutta oikein viitsi kauheasti nostaa kirskuvien soundien takia. Vinyyli on huomattavasti kuuntelijaystävällisempi, kitarat ovat toki säröllä niinkuin pitää mutta ne eivät viillä jälkiä rumpukalvoille kuten laserlevyversio tekee. Vinyylin soundi suorastaan niin hyvä että äänenvoimakkuutta tulee nostettua kuin varkain kunnes ollaan kunnon meteliasteella. Bassot ja bassarit jytisevät, kitarat raikaavat ja Arayan saarna on väkevää – juuri kuten pitääkin. Voitto siis vinyylille.