Iced Earth oli parhaimmillaan äärimmäisen kova amerikkalainen metallibändi, jolla oli täysin oma, uniikki soundinsa joka syntyi kitaristi/biisintekijä Jon Schafferin ja vokalisti Matt Barlow’n toimesta. Kappaleet voisi luokitella amerikkalaisen powermetalin genreen. Tunnusomaista niille on tanakka, rytminen ja melodinen sahaus joka naksauttaa varomattomalta niskat (itseasiassa bändin soolokitaristi oli aikoinaan niskaleikkauksessa joka oli aiheutunut liiasta moshauksesta). Ja soolokitaristilla oli kyllä tyylitaju sekä homma hallussa.

Bändin kultakauden levyjen vokalistina oli tälläkin levyllä kitarisojaan revittelevä mahtava Matt Barlow, jonka laulu muuttuu hetkessä tunteikkaasta balladista raivokkaaseen huutoon. Varsinkin hänen livesuorituksensa olivat käsittämättömän kovia.

Bändillä on ollut Barlow’n lisäksi pari muutakin laulajaa, näistä ehdottomasti paras oli bändin viimeiseksi jäänyt, mainio Stu Block. Ai niin, miten niin viimeiseksi? No, Schaffer oli taannoin valtaamassa Capitolia ja viettää epämääräisen ajan kaltereiden takana. Kaikki muut Iced Earth -muusikot ovat ilmoittaneet lähteneensä bändistä. Eli jäljellä on enää lukkojen takana oleva Schaffer. Mutta hänellä varmaankin on oikeudet bändin nimeen, joten ehkäpä hän vielä joskus jotain kehittelee.

https://open.qobuz.com/track/27562241

Nyt käsittelyssä oleva testibiisi Dracula löytyy Horror Show -albumilta, jonka jokainen biisi käsittelee jotain kauhukirjallisuudesta tai -elokuvasta löytyvää hahmoa.

Dracula alkaa herkullisesti akustisen kitaran näppäilyllä, johon Barlow’n herkkä ääni yhtyy. Fiilis on tunteikas, kaunis ja kuvion kruunaa upeasti tunnelmaan sopiva sähköbasson soitto. Soundi on pehmeä ja iso.

Mutta sitten räjähtää: Barlow’n laulu lähtee nousuun kiitoradalta, ja rummut tulevat mukaan. Seuraavaksi tarttuvasti riffittelevät kitarat ottavat show’n haltuun Barlown käsittämättömän kovan laulusuorituksen ohella. Nyt kuuntelijalle ei anneta hetken rauhaa, vaan biisi pitää otteessaan täydellisesti loppuun saakka. Rumpusetin bassarit tykittävät, ja pätkät joissa bassarit nakuttavat samaa tahtia riffittelevien kitaroiden kanssa ovat kerrassaan mahtavia. Upealta kuulostavat myös kertosäkeet, joissa Barlow’n vokaalit on tuplattu studiossa pieneksi kuoroksi. Meno on massiivista ja messevää koko biisin vajaan kuuden minuutin keston ajan.

Soundillisesti alun akustiset kitarat kuulostavat erinomaisilta, hieman metallisilta, osittain pehmeiltä. Äänikuva on leveä, jopa hieman syvä. Sähköbasso soi kauniisti, pohjia ei liiemmin kurotella. Dynamiikkaa tulee mukaan, kun Barlow lähtee huutamaan, ja rummut räjähtävät käyntiin. Biisin aikana bassarin soundin kuuluu olla iso ja syvä, valitettavasti särökitaroiden soundi ei tule kunnolla ”ulos”, ja ne voisivat kuulostaa terävämmiltäkin. Pienenä bongauksena, välillä rumpusetin pellin kilautukset kuulostavat kauniin metallisilta. Kertosäkeen aikana meininki on todella massiivista, kun Barlow’n äänestä kasattu kuoro huutaa koko kaiutinsetin voimalla, tuplabassari nakuttaa vauhdilla ja kitarat riffittelevät.

Tämä biisi ei hifimielessä ole timanttia, mutta kyllä siinä on aika paljon juttuja millä pystyy tarkistamaan miten massiivisen metallimusiikin toistaminen setiltä onnistuu. Ja alun akustinen osuus antaa sekin osviittaa äänentoistojärjestelmästä. Äänenvoimakkuuden tulee olla kuuntelun aikana kaakossa.