Bändi: Deep Purple

Levy: Purpendicular

Kappale: Sometimes I Feel Like Screaming

Musiikkityyli: Hard rock

Formaatti: Qobuz CD Quality

Deep Purple teki vahvan paluun Purpendicular -levyllä. Hieman aikaa hakusessa ollut biisikynä löytyi jälleen, ja ehdottomasti levyn paras biisi on Sometimes I Feel Like Screaming. Seitsemällä minuutillaan jonkin verran normikappaletta pidempi täydellisyys sisältää useita erilaisia osia; se alkaa hiturina, lähtee käyntiin keskitempoisena rock-biisinä, ja kiihtyy kunnon huutoon vain taantuakseen jälleen.

Musiikillisesti biisi sisältää oikeastaan kaikkea mitä kunnon DP-palalta voi odottaa. Gillanin ääni on hyvässä kuosissa, mies kuulostaa siltä että nyt mennään henkilökohtaisissa asioissa. Jon Lordin koskettimet ovat välillä Hammondia, välillä pianosoundia. Erinomaisia tuloksia Lord saa aikaan tässäkin kappaleessa. Mutta kappaleen varsinainen ylisuorittaja on kitaristi Steve Morse. Miettikää nyt, hyvät ihmiset: Richie Blackmore lähtee, ja Morse tulee tilalle, ehkä koko rock-genren legendaarisimpaan bändiin.

Hyvät ihmiset; kuunelkaa tämän kappaleen kitarasooloja. Ne ovat aivan käsittämättömän upeita. En tiedä mistä tämä omituinen mielikuva tulee mieleen, mutta verrokkina jostain syystä pääni sisälle ilmestyy Bruce Dickinsonin sooloaikanaan kynäilemä Tears of the Dragon, ja sen kertosäkeen sieluun kurottava laulu. Jotain samanlaista, pään sisälle menevää näissä on. En osaa selittää paremmin.

No mitenkäs sitten soundipuoli?

Nyt on kaikenlaista kuunneltavaa. Löytyy isoa, hienoa äänikuvaa, intiimiä himmailua, urkuja, pianoa, kitaraa, rummut jne. Jotenkin itse kiinitän tässä kappaleessa eniten huomiota juuri kokonaisuuden toimimiseen, tietynlaiseen rytmiseen letkeyteen sekä basson hyvään, mutta asialliseen esilletuontiin.

Jonkin verran transienttipitoinenkin tämä biisi on, soittimien luonnollinen dynamiikka on kohtuullisen hyvin tuotu mukaan. Gillanin äänessä kuuluu eri värejä, ja Morsen käsittämättömien upeiden soolojen tulee soita tunteella ja selkeästi. Loppupuolella rumpusetin lautasen kilke soi hienosti.

Tätä biisiä kuunnellessaan ei oikeasti voi muuta kuin voittaa. Paitsi jos sattuu kuuntelemaan sitä setillä joka ei tämän kanssa toimi.

PS: Ensikosketukseni tähän albumiin sain, kun olin opiskelijaporukan kanssa tallinnassa 90-luvun alkupuolella, ja ostin Mustamäen torilta edullisen piraatti-cd:n.