Moni teistä tuntee skotlantilaisen hifi-valmistajan, Linnin. Yhtiön perusti Ivor Tiefenbrun vuonna 1973, ja firman ensimmäinen tuote oli legendaarisen maineen saanut levysoitin, Sondek LP 12.

Nyt Linnin edustaja, Gordon Inch, on paikalla turkulaisessa Hifimestassa kertomassa Linn-yrityksestä, yrityksen filosofiasta sekä uusista Sondekiin julkaistavista tuotteista. Ja tietysti soittamassa sekä omia että asiakkaiden mukanaan tuomia levyjä.

Aluksi Gordon kertoo hauskan anekdootin Gilad Tiefenbrunin isästä, kuinka hän hankki ensimmäisen äänentoistolaitteistonsa: levysoittimen, vahvistimen ja kaiuttimet. Hän asensi innoissaan laitteiston olohuoneeseensa, mutta oli varsin pettynyt lopputulokseen: ei kuulostanut siltä että bändi soittaisi hänen edessään, päinvastoin äänenlaatu oli heikko. Niinpä hän marssi takaisin liikkeeseen, ja kysyi kuinka saisi aikaiseksi paremman äänenlaadun?

”Ota nämä kaiuttimet, nämä ovat parhaat”, sanoi myyjä. Niinpä herra sitten marssi takaisin kotiinsa uusien kaiuttimien kanssa, mutta äänenlaatu ei kelvannut vieläkään. Takaisin kauppaan, ja tällä kertaa takaisin uuden vahvistimen kanssa. Homma ei pelittänyt vieläkään.

”Mitä voin seuraavaksi parantaa?”, hän kysyi. ”Et mitään, sinulla on jo parhaat mahdolliset laitteet”, vastasi kauppias.

Turhautuneena hän sitten mietti, mitä tehdä. Yht’äkkiä hän sai ahaa-elämyksen, ja siirsi levysoittimen riittävän pitkien johtojen avulla oven taakse toiseen huoneeseen. Vóila! Äänenlaatu parani huomattavasti! Nyt hän ymmärsi, että kaiuttimien aiheuttamat ääniaallot ja resonanssit siirtyvät levysoittimessa suoraan äänilevyn uraa lukevaan neulaan saakka, ja pilaavat äänen. Tämä oli alkulaukaus Linnin filosofialle ja ensimmäisen tuotteen suunnittelulle.

Linn on alusta asti suhtautunut poikkeuksellisella pieteetillä, ja uudenlaisella ajatuksella äänentoistolaitteiden rakentamiseen. Kun muut valmistajat, ja lehdetkin, pitivät kaiuttimia tärkeimpänä lenkkinä, Linnin mielestä kaikki alkaa äänilähteestä. Tässä tapauksessa levysoittimesta. Garbage in, garbage out. Tämä on tietysti ihan loogista, miten äänentoistoketjun loppupäässä voitaisiin korjata ongelmat jotka johtuvat ketjun alkupäästä?

Keskityn tässä jutussa Linnin kuuluisimpaan tuotteeseen, tuohon nimenomaiseen levysoittimeen. Nykyään Linn toki tekee suunnilleen kaikkia äänentoistoketjun laitteita, mutta nyt pitäydytään levysoittimessa, sillä myös Hifimestan tilaisuus keskittyi nimenomaan Sondek LP 12 -levysoittimeen.

Source first -ajattelu pätee myös Linnin Sondek -levysoittimeen. Kaikki lähtee soittimen sisärungosta, levylautasen laakerista, jousista, virtalähteestä ja moottorista edeten aina äänivarteen, äänirasiaan ja plinttiin saakka. (Tosin plintti, päälllyskansi ja jouset ovat aina samat). Tämä on myös Linnin suosittelema etenemispolku. Ja Sondek on täysin päivitettävissä edullisimmasta Majik- mallista aina hintavimpaan Klimax -versioon, jokaista komponenttia myöten.

Linnin levysoittimen omistajalle mieluinen asia on se, että päivitykset voidaan myös tehdä vanhoihin levysoittimiin, vaikkapa 1970-luvulla tehty soitin on päivitettävissä nykyspekseihin. Eli uutta soitinta ei tarvitse ostaa, vaan komponentteja voi päivittää parempiin sitä myötä kuin haluaa.

Ensimmäinen osa tilaisuudesta vietetään huoneessa, jossa Gordon tarinoi Linnin tuoreimmista päivityksistä Sondekiin: Arko -äännivarrresta, Linnin äänirasiavalikoimassa ylempään päähän sijoittuvaan Kendo -äänirasiasta ja Linnin ensimmäisestä suhteellisen edullisesta MC-pohjaisesta äänirasiasta Koilista. Eivätkä uutuudet lopu vielä tähän, nimittäin kalleimmasta Radikal -virtalähteestä on nyt julkaistu uusi kakkosversio, jossa levylautasen pyörintänopeus tulkitaan ja säädetään digitaalisesti aiemman analogisen ratkaisun sijasta. Melkoista, sillä kuvittelin jo aiemman Radikalin olevan melkoinen state-of-the-art -ratkaisu

Arko -äänivarsi korvaa aiemman, useamman vuosikymmenen tuotannossa olleen Akito -varren, ja on suunniteltu täysin uudelta pohjalta. Gordon kertoo melkoisen määrän yksityiskohtia Arko-varren suunnittelusta ja mekaanisesta toteutuksesta, joka kuulostaa todella vakuuttavalta. Arko on täysin Linnin omaa suunnitelmaa sekä tuotantoa.

Kendo -äänirasia muistuttaa hieman aiempia Kandid- ja Krystal -rasioita, ollen ns. open body -ratkaisu. Äänirasian valmistaa Audio Technica, rasia on tosin suunniteltu Audio Technican ja Linnin yhteistyönä, kuten myös muut Linn-äänirasiat Adiktia lukuunottamatta. Gordon kertoo hengästyttävän listan siitä, mitä kaikkea on kokeiltu ja testattu ennenkuin rasioiden kanssa ollaan päästy tuotantoversioon. Esimerkiksi rasioissa käytetty alumiini on valittu kuuntelutestien perusteella, kuten myös kaikki muut rasioiden tekniset ominaisuudet ja komponentit.

Linnin, kuten muidenkin valmistajien kohdalla, kiinnostaa tietysti se millä hinnalla tuotteet ovat kaupan. Kendo veloittaa pankkitiliä 3470 € verran, Koil on Linn -asteikolla edullinen tuhannen euron hinnallaan.

Mikäli haluaa päivittää Radikal -virtalähteensä uuteen versioon, euroja joutuu takomaan pöydälle noin parin tonnin verran.

Täysin uusi, ja varsin vakuuttavalta vaikuttava Arko -varsi kustantaa kitalakea kuivattavat 3720 €. Tosin kyseessä on todellinen huippuluokan äänivarsi, joka edustaa viimeistä ajattelua äänivarsien suunnittelussa, ja on todellinen mekaaninen taidonnäyte, jonka valmistaminen ei ole mikään helppo homma.

Kun Gordon sai esipuheet ja tuoteuutuuksien esittelyn hoidetuksi, on aika siirtyä varsinaisen kuunteluhuoneen puolelle. Siellä kattauksena on kaksi eri versiota Sondek -levysoittimesta: hinnat alkaen -malli Majik, sekä siitä seuraavaa astetta edustava Akurate. Majikiin verrattuna Akuratessa on alumiinista tehty sisärunko Kore, äänivartena Akito, ja virtalähteenä Lingo 4. Äänirasiana toimii Krystal. Majik -kokonaisuuden hinta on 4275 €, Akuraten nyt korvannut Selekt -malli kustantaa 11650 €. Harmillisesti meillä ei tietenkään ole vielä Selekt -mallia testissä, sillä tuote on vasta julkaistu. Eli tosiaan testisoittimena toimii Akurate.

Etuvahvistimen virkaa toimittaa Linnin vielä melkoisen uusi malli DSM, Katalyst -dacilla varustettuna. Päätteenä on Linnin Akurate. Kaiuttimina toimivat mainiot, itsekin testaamani Audiovectorin R3 Avantgarde. Linnin DSM sisältää Space optimisation -huonekorjauksen, jota on käytetty kaiuttimen bassopään tasaamiseen kuunteluhuoneessa.

Aluksi Gordon kertoo, että tulemme testaamaan levysoittimien eroja muutamalla eri musiikkinäytteellä. Yhtenä kappaleena toimi Beatlesin Here Comes the Sun, toista kappaletta en valitettavasti muista. Biisejä pyöritetään välillä puoli minuuttia toisella soittimella, sitten toisella. Välillä soitetaan koko kappale.

Jo ensimmäisen vaihdon aikana käy välittömästi selväksi, että soittimien hintaero ei tule tyhjästä. Akuraten sointi on avoinaisempi, dynaamisempi, basso soi ja kulkee erinomaisesti. Ei Majik mikään huono soitin ole, mutta Akurate on sitä selkeästi parempi. Alun vaihtelujen jälkeen Gordon päättää antaa porukan nautiskella, ja soittaa muutaman kappaleen kokonaan Akuratella.

Ja sitten tulee tietysti jännittävä hetki, kun Gordon kertoo että nyt paikalla olijat saavat tuoda soitettavaksi omia levyjään. Jollain on mukana Jamiroquain live, jollain toisella Phil Collinsin klassinen In the Air Tonight, sekin liveversiona. Hienoja valintoja, ja hyvinhän ne tällä setupilla toimivat. Tilaisuuden yleisö on vielä sen verran joviaalia, että levyn tuoja saa aina istahtaa nauttimaan sweet spotiin.

Itse työnnän Gordonin käteen Koinonian Frontline -albumin, ja pyydän soittamaan kappaleen Chuncho. Kerron ensin yleisölle lyhyen johdannon bändistä ja biisistä, ja siitä kuinka sen hankin. Aloitin työurani Ylivieskan Stereo Ky -nimisessä paremman pään hifiä ja tietokoneita myyvässä liikkeessä vuonna 1986, kolmetoistavuotiaana. Kesätyörahoillani ostin ihan ensimmäisen pään CD-soittimen, mutta en ollut siihen kovin kauan tyytyväinen. Niinpä parin vuoden kuluttua käytin kaikki säästöni, ja hankin Thorens 320 MK II -levysoittimen, ja tämä Frontlinen levy oli ensimmäinen hankkimani LP -levy. Parikin kanssakuulijaa ottaa kuvan levyn kannesta kappaleen jälkeen, joten biisi tuntui onnistuneelta valinnalta tähän tilaisuuteen. Varoitan heitä kuitenkin siitä, että Qobuzista striimattuna äänenlaatu ei yllä vinyylin tasolle, ainakaan minun laitteistollani.

Jossain vaiheessa Hifimestan Ari kaivaa esiin oman referenssiäänitteensä, Mobile Fidelityn One Step Muddy Waters: Folk Singer -klassikon. Tämä on Mobile Fidelityn kahden LP:n ”kultaboxi”, parin sadan euron paketti.

Ja huikealtahan se kuulostaa. Levyllä on uskomaton dynamiikka, ei minkäänlaista pohjakohinaa, soittimet kuulostavat aivan tavattoman hyviltä ja homma toimii kybällä. Loistava levy, loistava äänite ja painos. Kaupoista tätä levyä ei enää saa, vaan joutuu kääntymään Discogsin puoleen mikäli levyn halajaa itselleen.

Kun muiden osallistujien tuomat kappaleet on soitettu, esittelen vielä kolme mukana tuomaani äänitettä: Therionin Deggial, Metallican 12” EP kappaleesta Enter Sandman sekä esimerkiksi suomalaisen levysoitinalan legendan, Rae Santunkin demoissaan käyttämän Sielun Veljien Haista Vittu -kappaleen. Kerron lyhyesti millaista musiikkia mikäkin äänite edustaa, ja kuulen yleisöstä pelästyneen kohahduksen kun laitan siekkarien EP:n näytille. Kerron tuoneeni paikalle raskaampaa ja rokkaavampaa musiikkia mm. siksi, että eräs alan vanha suomalainen vaikuttaja on kertonut ettei Linnin levysoittimella voi kuunnella rock-musiikkia, se on siihen liian hienopieruinen. Tälle Gordon naurahtaa kuivahkosti ja sanoo että tämä ei todellakaan pidä paikkaansa.

Esittelyni jälkeen Gordon ilmoittaa välittömästi haluavansa kuulla Haista vittu -kappaleen, vaikka vielä pelottelen häntä, että kappaleen nimi on englanniksi ytimekäs Fuck You. Jo alussa käy pieni virhe, sillä EP:n etiketit on painettu väärille puolille, ja soimaan lähtee väärä kappale. Mainitsen kyllä Gordonille että levy on sitten 45 rpm -nopeudella soitettava, mutta kun oikea biisi alkaa soimaan, nopeus on 33 rpm. En uskalla puuttua tilanteeseen ennen kuin vasta siinä vaiheessa, kun laulu alkaa. Biisi alusta, ja kappale osoittautuukin todelliseksi häätöbiisiksi, sillä sen jälkeen alkaa yleisökato ja lisäkseni vain kaksi henkilöä jää paikalle. Tosin ilmeisesti osa porukasta oli tullut paikalle Tampereelta saakka, ja kello alkoi olla jo pidemmällä illan puolella, eli ehkä tälläkin oli vaikutuksensa.

Seuraavaksi Gordon haluaa kuulla Metallican Enter Sandmanin, ja mikäpä se siinä, sillä EP:n soundit ovat erinomaiset. Annan sweet spot -paikan Gordonille, ja mies silminnähden nauttii kuulemastaan. Volumen Gordon on vääntänyt ns. ”kaakkoon”, ja äänenvoimakkuutta piisaa. Gordon myös osoittautuu raskaamman musiikin ystäväksi, on kuulemma menossa seuraavaksi katsomaan Rammsteinin keikkaa.

Viimeiseksi Gordon vielä pyöräyttää Therionin Deggial -albumilta löytyvän kappaleen Seven Secrets of the Sphinx, ja se oli siinä.

Tilaisuus oli mielestäni varsin onnistunut, suuret kiitokset illan isännille sekä Gordonille mielenkiintoisista tarinoista sekä demoista ja nautinnollisista musiikkinäytteistä. Yllättynyt olin siitä, että yleisö vaikutti kohtuullisen nuorelta, keski-ikä liikkui ehkäpä 30-40 vuoden välillä. Eli ei tämä vinyyliharrastus ole pelkkä vanhojen partojen harrastus.