Finnvox ja Mika Jussila: juttua studiosta sekä miehestä tuhansien masterointien takana, osa 2.

Digitaaliaika ei todellakaan tarkoita sitä, että formaattiongelma olisi ohitse. Oikeastaan tilanne on täysin toinen, digiformaatteja löytyy melkoinen määrä, niin fyysisessä- kuin tiedostomuodossakin.

-Levy-yhtiöt vastaavat usein, että meillä on kaikki materiaali. DAT-nauhat ovat hyllyssä, ja analoginen tallenne on hyllyssä. Ja sitten voidaan sanoa, että ollaan siirretty materiaalit kovalevylle. Sitä mekaanista levyä tuskin saa nousemaan enää yhdenkään tietokoneen työpöydälle, vanhoja mekaanisia kovalevyjä on todella vaikea saada heräämään henkiin.

Finnvoxilla on äänitetty suomalaisen musiikin merkkiteoksia iät ja ajat. Puhuttaessa äänitysten arkistoinnista käy tietysti mielessä, että mahtaako Finnvoxilta löytyä joku hieno varasto täynnä arkistojen aarteita, esimerkiksi nauhalle tallennetussa muodossa.

-Me emme omista yhtään ainoaa äänitystä. Kaikki talossa käytetyt nauhat ja kovalevyt ovat levy-yhtiön tai tuottajan omaisuutta, kaikki materiaali lähtee heidän kainalossaan talosta kun projekti on tehty. Meidän toimitusehdoissamme jopa mainitaan, että meillä ei ole mitään velvoitetta säilyttää asiakkaiden materiaaleja, vaan asiakkaan on pidettävä niistä itse huolta.  Digitoiminen ja arkistoiminen ei ole millään tavalla meidän liiketoimintaamme. Tässäkin tapauksessa meidän tehtävämme on opastaa asiakasta, ja neuvoa että hoida tämä juttu loppuun asti. 

-Diginordilla on heidän itsensä kehittämä arkistointiohjelma, jonka asiakas voi heiltä halutessaan ostaa. Siihen voi esimerkiksi viedä vaikka Hurriganesin Roadrunner -levyn kaikki materiaalit yhteen kansioon, niin että siellä on kaikki originaalit moniraita-masternauhat.  Siellä voi olla kaikki eri versiot, mitä siitä levystä on julkaistu. Kannen filmit, mahdolliset musavideot, kaikki voidaan laittaa saman otsikon alle. Pystyt yhdellä klikkauksella kuuntelemaan niitä biisejä.

-Olen erittäin harmissani Diginordin puolesta, sillä he todella lyövät päätään seinään koko ajan. Pitäisi saada levy-yhtiöiltä löytymään edes pieni budjetti sille, että digitointi ja arkistointi tehdään. Levy-yhtiöissä joku nousee Jumalan asemaan, ja hän päättää minkä artistien mikäkin tuotanto digitoidaan. Yritän pitää tätä asiaa esillä, kukapa tietää mikä levy on tulevaisuudessa merkittävä kulttuuriteos.

Aina silloin tällöin käy niin, että bändeiltä julkaistaan “arkistojen aarteita”; demoja, erilaisia miksauksia, jostain löytyneitä biisejä. Mikäli toimittaisiin oikein, näitä olisi varmasti enemmänkin tarjolla.

-Monilta nauhoilta löytyy julkaisemattomia biisejä, saattaa olla mielettömiä aarteita ja harvinaisuuksia. Kokonaisia nauhoja. Mutta se kiinnostaa levy-yhtiöitä hyvin harvoin, halutaan digitoida vain se yksi nauha, jonka materiaali on jo julkaistu. Tai sitten jossain toisessa tapauksessa voi löytyä vaikka kovalevy missä on demoja, julkaisemattomia miksausversioita jne. Ne olisivat rahanarvoista tavaraa, mutta ei haluta tutkia asiaa tarkemmin. Tämä on suurimmaksi osaksi ymmärryksen puutetta.

Aiemmin käsittelimme ongelmia, mitkä liittyvät äänitteen säilymiseen ja arkistointiin fyysissessä muodossa. Nyt elämme jo pidemmälle tietokoneistettua aikaa ja musiikki on tiedostoina, hölmömpi voisi luulla että nyt homma on hanskassa.

-Tiedostopuolellakin on omat ongelmansa. Meillä on paljon tapauksia, joissa pitää yrittää saada auki esimerkiksi yhdeksänkymmentäluvun Pro tools -sessioita, tämän päivän koneilla. Olemme ratkaisseet osan tästä ongelmasta niin, että meillä on muutamia tietokoneita jotka on jäädytetty eri aikakausille. Jos ei mikään muu auta, niin me voimme ottaa jonkun kaksikymmentä vuotta vanhan koneen, avata tiedostot siinä ja konvertoida ne sitten muotoon mitä uudemmatkin koneet ymmärtävät. 

Musiikin säilyttäminen ja arkistointi on niin tärkeä asia, että siitä kannattaa puhua vielä tovi. Kukaan ei tiedä, mitä kaikkia aarteita on vuosien varrella hävinnyt erilaisten arkistojen kätköihin. Eräs esimerkki löytyy jenkkilästä, jossa Universalin varasto paloi, eikä kukaan tiedä mitä kaikkea meni sen mukana.

Äänitteiden arkistointi ei ole ongelma pelkästään Suomessa, vaan sitä se on myös ulkomailla. Asiaa voi tuskin painottaa liikaa.

-Käyn ulkomaita myöten muutaman kerran vuodessa luennoimassa masteroinnista, ja yhtenä tärkeänä aiheena on nimenomaan arkistointi. Siellä käytän esimerkkinä esimerkiksi Children of Bodomin nauhoituksia. Kun Karmila alkoi  äänittämään uutta levyä, Alexi Laiholla oli biiseihin työnimiä. Ne olivat semmoisia kuten “kasari”, ”paska”, “sussari”,  ”nopea”, “stetson” ja muuta omituista. Niillä mentiin koko putken läpi, ja lopuksi ne tulivat minulle. Tivasin sitten Alexilta, että biiseihin pitää saada oikeat nimet masteriin. Miten tuollaisilla nimillä joskus kahdenkymmenen vuoden päästä voidaan tietää, mikä biisi on minkäkin nimisessä tiedostossa?

Tässä onkin selkeä markkinarako; olisi fiksua, että yksi osaaja hoitaisi arkistoinnin levy-yhtiöiden puolesta, ja kulttuuriperintö olisi turvattu. Mutta valitettavasti asia ei ole näin yksinkertainen.

-Me olemme aikaan tarjonneet kovalevypohjaista arkistointimallia, mutta se tyssäsi nopeasti siihen, että se maksaa. Tämä on ihan absurdia. Jos puhutaan nyt vaikka kolmesta suurimmasta levy-yhtiöstä, jotka tässä maassa kuitenkin pitävät käsissään 90% musiikkibisneksestä ja back-katalogista, niin ainakin maailmanlaajuisesti ne tahkoavat enemmän rahaa kuin koskaan. Siitä huolimatta arkistointiin ei ole rahaa, ja voi käydä kuten siellä jenkkilässä, että varasto palaa ja se oli sitten siinä.

Seuraavaksi vaihdamme hieman näkökulmaa asioihin, ja lähdemme käsittelemään sitä, miten ala on viimeisten vuosikymmenten aikana muuttunut, Mika Jussilan ura Finnvoxilla alkoi melkein neljäkymmentä vuotta sitten, joten kokemusta löytyy.

-On muutama merkkipaalu. Ensimmäinen jakso meni 80-90 -lukujen taitteeseen, hieman 90-luvun alkupuolelle asti, kun minä kaiversin vinyylejä. Käytännössä se oli masterointityötä. Silloin formaatti oli vinyylilevy, ja Finnvoxilla oli täysi vinyylitehdas. Meillä oli kaiverrus,, meillä oli matrisointi missä valmistettiin puristusmatriisi. Ja sitten meillä oli puristus. Puristusosastolla oli seitsemän LP-konetta ja kaksi sinkkukonetta, joilla painettiin noin pari miljoonaa levyä vuodessa. 

-Kaivertajan uraan tulin ihan pystymetsästä. Minulla oli mukaan tuotavana pelkkä into. Olin Agfalla autokuskina, ja kiertelin kuskaamassa nauhoja ympäri studioita. Samalla kyselin, että olisiko mitään töitä tarjolla. Muutaman kuukauden jälkeen he antoivat minulle mahdollisuuden. Silloinen työn opettajani totesi minulle, että tämä on teknisesti helppo oppia, miten kaiverrusproseduuri tapahtuu. Mutta ymmärrys siitä mitä teet, se vie sitten muutamia vuosia, ja siinä hän oli ihan oikeassa. 

-Aika äkkiä otin itsenäisesti homman haltuun, ja tein kahdeksan vuotta vinyyliä. Kahdeksankymmentäluvun lopulla aloitimme  CD-masteroinnin ensimmäisenä Suomessa. Pauli Saastamoinen palkattiin siihen työhön, ja minä tein kaiverruksia. Me istuimme vierekkäisissä studioissa, ja teimme työt tavallaan kimpassa. Sitten aika alkoi pikkuhiljaa kääntyä siihen, että vinyylituotanto hiipui. Samaan aikaan CD-myynti lähti valtavaan nousuun, ja niin siirryin täysipäiväiseksi CD-masteroijaksi vuonna 1993. 

On varmasti monelle epäselvää, millä tavalla esimerkiksi masteroijan työ on muuttunut, kun siirryttiin vinyyliajasta CD-aikaan. Voisi helposti kuvitella, että kyseessä on isokin asia, annetaan Jussilan jatkaa.

-Kun siirryimme digitaali- tai kovalevypohjaiseen masterointitekniikkaan, kuvio on oikeastaan vieläkin hyvin samanlainen. Vaihto vinyylistä digitaaliseen formaattiin oli se merkittävin virstanpylväs. Tänä päivänä asiat ovat muuttuneett niin, että minä en ole CD-masteroija, vaan olen audiomasteroija. Se tarkoittaa, että nyt on ehkä kolme pääformaattia. Edelleen on CD, sitten vinyyli, ja lisäksi erilaiset digialustat. Ehkä tämä on se toinen merkittävä virstanpylväs. 

-Yksi tärkeä vaihe digimaailmassa oli se, kun siirryttiin 16-bittisestä maailmasta 24-bittiseen maailmaan, ja prosessointilaitteet paranivat valtavasti juuri tämän 24-bittisyyden ansiosta. Edelleen tästä työstä suurin osa tehdään korvien välissä, teknisesti tämä ei ole vaikea suoritus. Ja tässä kuitenkin käsitellään pääosin stereota. Tietysti voimme alkaa puhumaan myös atmosmaailmasta, joka tulee vahvasti. Siinä immersiivinen äänimaailma tuodaan kuluttajan kuulokkeisiin, eikä se vaadi mitään ymmärrystä tekniikasta. Se ei vaadi kuluttajalta investointeja, ja saat immersiivisen äänikokemuksen kävellessäsi bussipysäkille.

2000-luvun äänimaailmaa on pilattiin loudness war -kuviolla, jossa jokaisen artistin tuotoksen tähdättiin soivan radiossa tai suoratoistopalvelussa lujempaa kuin toisten. Tämä on johtanut siihen, että pahimmillaan musiikki on silkkaa paksua jöötiä, jossa ei ole dynamiikkaa lainkaan. Jussilalla on näkemys myös tästä asiasta.

-Olen palveluammatissa, enkä päätä näitä asioita itse. Olen urani aikana masteroinut yli 6000 albumia, joista pari tuhatta vinyyliä, ja reilusti yli 4000 CD-levyä. Yhtään levyä en ole tehnyt itselleni, vaan palvelen aina asiakasta. Yleensä teen niin, että annan asiakkaalle esimerkin, että “näin minä tekisin”. Aloitetaan keskustelu yhdestä biisistä. 90% palautteesta on sitä, että kuulostaa hemmetin hyvältä, mutta pitää tulla lujempaa. Lujempaa on yhtä kuin parempaa, se on välillä äärimmäisen turhauttavaa. Siinä kohtaa laitetaan ammattitaito peliin, ja pitää olla vastaus valmiina, miksi meidän ei kannata tehdä sitä. Kyllä minun ehdotukseni monesti menee läpi, kun selitän faktoilla ja esiinnyn vakuuttavasti.

Usein bändit eivät kuitenkaan tyydy vielä äskeiseen, vaan haluavat enemmän. Asiat halutaan tehdä useammalla eri tavalla, monimutkaisesti.

-Joskus halutaan, että tee toinen masterointi vinyylille,  ja tee se dynaamiseksi, älä käytä kompressoria niin paljon. Sitten ehdotan, että tehdään vain yksi masteri, tehdään  dynaaminen masterointi joka paikkaan Se on aina minun tavoitteeni. Usein tämä menee läpi, sillä yksi masterointi on halvempi vaihtoehto kuin kaksi masterointia.

-Loudness war oli äärettömän typerää, mutta se ei ole kuitenkaan niin yksiselitteinen asia. Olen tehnyt muutamia lujaa soivia levyjä, jotka on rutattu ihan klimpiksi. Ehkä se sitten oli soundi mitä haettiin. Ja vaikka joku levy soi lujaa, se ei kuitenkaan  tarkoita sitä, että siellä ei olisi dynamiikkaa. Tässä tullaan siihen, että minkä takia levyt soundaa eri aikakausina niin erilaisilta. Mainitsit jo itse, että tämän päivän vinyylejä ei voi verrata 60-70 -luvun vinyyleihin. Eikä voidakaan, silloin tuotantotapa ensimmäisestä rummuniskusta alkaen on ollut aivan toinen. Tämän päivän musiikkia ei tuoteta vinyylille. Jos bändi lähtisi studioon tekemään rock-levyä ja tietäisi että se menee vain vinyylille, silloin tuotanto voitaisiin tehdä niin kuin Zeppelin teki. 

Alan ammattilaisena on joskus turhauttavaa yrittää selittää bändeille, miten hommat pitää hoitaa, jotta saadaan hyvältä kuulostava lopputulos.

-Ennenvanhaan saattoi olla joku punkbändi sohvalla. Pidin niille puolen tunnin esitelmän, jossa yritin perustella, että ei haeta sitä “maailman tappiin” -tasoa, vaan annetaan sen musiikin vähän hengittää. Niin että virveli-iskutkin tulee kivasti, että ei kuulosta kuin löisi märkää kyljystä pöytään. Pojat katsoo suu auki, ja sitten sanoo puolen tunnin jälkeen että ”me ei tajuta yhtään mitään mitä sä sanoit, paa vola vaan niin lujalle kuin saat”. Hukkaan meni sekin palopuhe. Sitten työt on tehty, ja pojat lähtevät ulos. Apulanta tulee sisään, ja katsoo, että ketä noi jätkät on? Sitten ne sanovat, että katsokin että meidän levy soi lujempaa kuin niiden. 

Nykyään suurin osa musiikista toistetaan eri striimauspalveluiden kautta, ja tilanne on aika lailla erilainen, jos haetaan sitä että musiikki saadaan soimaan mahdollisimman “lujaa”.

-Olemme tilanteessa, että vaikka mitä lujempaa me masteroimme, niin siitä ei hyödy mitään, koska Spotify normalisoi ja tiputtaa tason. Voit edelleen masteroida lujaa, mutta ainoa mitä olet voittanut sillä kovalla masteroinnilla on se, että soundi on ihan soosia ja säröllä. 

-Minulla ei ole juuri tekemistä nykyisen pop-musiikin kanssa. Niitä varten meillä on talossa erikoistunut masteroija Daniel Hagström, joka toimii nykyisten pop-artistien ja Spotify-artistien kanssa. Hän tuskailee päivittäin sitä, että nyt on tultu taas samaan tilanteeseen. Pitää koko ajan etsiä keinoja, millä saamme masteroitua musiikkia soimaan lujempaa, niin että hämäämme digialustojen normalisointeja. Tämä on tuulimyllyjen vastaan taistelua, ja mielelläni tekisin oikeasti dynaamista jälkeä. 

Kun CD-levyt tulivat, se oli masteroijille ja muille alan ammattilaisille aivan uutta aikaa, ja uusi mahdollisuus tehdä asiat toisin. Jussila muistelee tätä aihetta.

-CD-levyjen alkuaikoina olimme varsin tyytyväisä, sillä kerrankin meillä oli formaatti jossa on ihan mieletön dynamiikka vinyylin verrattuna. Vinyylissä oli koko ajan se ongelma, että kaiversimme niin lujalle kuin mahdollista, koska sillä yritettiin saada hyötysuhde paremmaksi ettei pohjakohina kuulu. Kompressorin käyttö ei ollut silloin samaa kuin nykyään, se oli varsin lievää. Sen takia vinyylit olivat dynaamisia kahdeksankymmentäluvulla, ja siitä taaksepäin. 

-Kun me aloitimme tekemään CD-masterointia, ne ensimmäisen polven CD-levyt olivat usein huonoja. Eivät remasteroinnit ei ole ainoastaan tapa myydä samoja levyjä uudestaan ja uudestaan, vaan vanhat levyt saadaan soimaan paremmin. En yhtään ihmettele keskustelua, että sen ajan vinyylit olivat parempia, koska ne CD:t olivat oikeasti huonoja. Silloin meillä ei ollut osaamista eikä tietotaitoa, meillä harjoiteltiin sitä hommaa. Tekniikka oli huonoa, ja muuntimet varsinkin.

Omasta mielestäni yksi käännekohta suomalaisessa metallimusiikin tuotannossa oli se, kun Stratovariuksen loistavilla soundeilla varustettu Visions julkaistiin. Silloin päästiin meilläkin maailmanluokan soundeihin.

-Visions oli käänteentekevä levy, samoin kuin sitä seurannut Destiny. Meillä alkoi mennä sähköposti tukkoon, että mistäs tämmöistä soundia saa? Minun kansainvälinen urani käytännössä alkoi siitä. Olen Timo Tolkille (Statovariuksen kitaristi ja säveltäjä) ikuisesti kiitollinen siitä, että hänen levynsä olivat erittäin hyvin kreditoitu. Karmilan, Jussilan ja Finnvoxin nimet oli painettu kansiin isolla, ja yht’äkkiä alkoi tulla ulkomailta paljon kyselyjä. Sitä kautta meille molemmille tuli töitä, Stratovarius oli käänteentekevä urani kannalta. 

Jussilan pitkälle uralle täytyy nostaa hattua, ja varsinkin asenteelle, jolla hän levybisneksessä toimii. Hän ei ylenkatso ketään, vaan auttaa pyyteettömästi kaikkia pääsemään parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen.

-Minulle esimerkiksi aloittelevien bändien demojen masterointi on ihan yhtä tärkeää kuin jonkun isomman bändin. Pääsen heidän kanssaan tekemään työtä, ja jaan heille kokemukseni mitä tältä alalta on kertynyt. Jos siellä on vähänkin vastaanottavainen vastapuoli, niin he muistavat, että kuka oli se hyvä jätkä, joka jeesasi alussa. Ja ne tulevat takaisin.Tämä on käynyt minulla kaikkien näiden bändien kanssa, joiden kultalevyt on täällä seinälläni.

Yksi fakta on se, että Suomesta tulee kokoonsa nähden varsin paljon erinomaisia bändejä, jotka saavat myös kansainvälistä suosiota. Jussilalla on tähänkin asiaan sanottavaa.

-Meillä on todella hyvä musiikkikasvatus. Se lähtee kouluista, musiikkiopistoista ja harrastusmahdollisuuksista. Se näkyy esimerkiksi niin, että meille tulee seitsemäntoistavuotiaat jätkät masteroimaan ensimmäistä demoaan, johon on äänitetty neljä biisiä. Se kuulostaa paremmalta, kuin joku pitkän linjan saksalainen hevibändi, joka julkaisee kahdeksatta albumiaan. Nämä juniorit osaavat tehdä biisejä, miettiä miltä heidän bändinsä kuulostaa kokonaisvaltaisesti. Se on jotain ihan käsittämätöntä. Sitten kun seuraavana päivänä teen jonkun saksalaisen bändin kahdeksatta levyä, heti kun laulaja avaa suunsa, ensimmäinen ajatus on että mitä kieltä se laulaa? 

Kun jo lopettelemme juttutuokiotamme, Jussila antaa hyvän vinkin, joka voisi olla jollekin alasta innostuneelle hyväkin bisnesidea.

-Suomessa tekemisen taso korkealla, tarkoitan nyt näitä musiikkialan ihmisiä. Meillä on paljon vientipotentiaalia; esimerkiksi Karmila on maailmanluokan tekijä. Olen tästä jo puhunut aikanaan Music Export Finlandissa ja Music Finlandissa. Olen kertonut, että miettikää: Suomi tunnetaan Genelecistä, ja Suomi tunnetaan Nokiasta. Meillä on porukka musiikkiteknologian ammattilaisia, joita me voisimme viedä ulkomaille. Tässä on vinkki jollekin, että joku musiikista innostunut, markkinointihenkinen henkilö laittaisi pystyyn promootiofirman, joka ottaa talliinsa suomalaiset tuottajat, äänittäjät, miksaajat ja masteroijat. Sitten vain markkinoimaan ulkomaille.

Juttutuokiomme lopuksi kiitän, kumarran ja pokkaan Mika Jussilalle; hän on alan todellinen ammattilainen, joka ei pihtaa osaamistaan, vaan jakaa sitä auliisti eteenpäin. Hänen kaltaisiaan ihmisiä me tarvitsemme, olipa ala sitten mikä tahansa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s