Nyt on tullut viimeisen osan aika kolmeosaisessa sarjassani studioiden maailmasta. Jokainen juttu käsittelee hyvinkin erilaista lähestymistapaa ääneen; ensimmäinen osa kävi läpi täysin analogisen Astia-studion toimintatapaa, seuraavaksi juttelin Finnvoxin digitaalimaailman nimeen vannovaa Mika Jussilaa. Tällä kertaa on vuorossa hyvinkin mielenkiintoinen, ja itselleni täysin tuntematon maailma: AtoMix-studio, joka tekee immersiivistä äänimaailmaa.

AtoMix-studiolla työt tekee parinkymmenen vuoden kokemuksen äänituotannosta omaava Tomi Pietilä. Studionsa hän on sisustanut Mr Hifin maahantuomilla PMC-merkkisillä kaiuttimilla. Ensimmäiset PMC-merkkiset kaiuttimensa hän hankki noin kaksitoista vuotta sitten, eikä ole tätä päätöstä  katunut, vaan innostui kovasti niiden soundista. Tuolloin kaiuttimet olivat vielä passiiviset, nykyään kaikki PMC:n kaiuttimet ovat aktiivisia.

-Tausta oli se, että silloin Ihastuin soundiin ja se, miten ne välittävät ääenen sieltä kaiuttimista. Ääni tulee juuri kuten pitääkin. Vuonna 2006 Wienissä kuulin ensimmäisen kerran PMC:n isoja aktiivikaiuttimia, en muista mallia, mutta yläpäähän ne sijoittuivat. Siellä kuunneltiin 5.1 -miksauksia, ja kaiuttimina oli viisi isoa tornia. Ajattelin vain, että herranjumala, mikä äänikuva  ja mikä soundi.

-Siitä meni sitten neljä vuotta, että sain hankittua itse ensimmäiset PMC:n kaiuttimet. Niiden kolmitiekaiuttimissa pidän erityisesti siitä, miten keskialue on esillä. Viime vuoden lopulla päätin jatkaa äänihommia, ja rakentaa sellaisen studion joka soi kunnolla. Minulla on nyt tämä studio kalustettu kokonaan PMC:n kaiuttimilla, ja muuntimelta menee yksi johto suoraan kaiuttimeen, siinä välissä ei ole mitään.

Koulukuntia on monia. Joidenkin mielestä  kaiuttimien tuottaman äänen lanaaminen jollain huonekorjaimella tai muulla vastaavalla tuo parhaan ratkaisun. Täällä moiseen ei uskota, vaan studio on akustoitu melkoisella pieteetillä. Vaikkakin studiosta löytyy huonekorjauksen mahdollistava dsp, sillä ei varsinaisesti ekvalisoida kaiuttimiin syötettävää signaalia. Kaiuttimien keskinäiset sijoittelut ja vaiheet sen sijaan on dsp:n avulla tasoitettu yhdenmukaisiksi vastaamaan samaa ajallista etäisyyttä kuuntelupisteeseen.

-En usko siihen, että kuuntelutilan akustiset ongelmat ratkaistaan ohjelmallisesti dsp:llä, olen siinä suhteessa vanhan liiton miehiä. Olen käyttänyt tuhottomasti aikaa hakeakseni kaiuttimille tismalleen oikeat paikat, kaikki on haettu sellaisiksi että ääni pysyy siniaallolla +- viiden desibelin sisällä.

-Äänen lanaus tarkoittaa minulle mm.ekvalisointia, tavallaanhan siinä puhutaan huonekorjauksesta, mutta minulle huonekorjaus on sitä että laitan villaa, kipsilevyä ja niin edelleen. Ei äänen ekvalisointia. Näissä huonekorjauksissa käytetään yhtä mikrofonin kapselia, ja sehän kuulee ihan eri tavalla kuin ihminen. Ihminen kuulee korvilla, ja koko kehollaan. Siinä on hyvin monia asioita mukana. Ja ei dsp:llä korjata esimerkiksi huoneen jälkikaiunta-aikoja.

Yllä mainitusta minulle tulee fiilis, että keskustelualueille taitaa tulla melkoinen vyöry viestejä asiaan liittyen. Eri koulukunnat tulevat sanomaan, kuinka ainoastaan heidän lähestymistapansa on oikea. Mutta katsotaan, ja jatketaan juttua.

-Tämä studio, tai kuunteluhuone, ei ole missään tapauksessa symmetrinen, kaikki mikä on tehty palvelee ääntä ja äänenlaatua. Työtä on tehty paljon, mutta ei ole tarvinnut pettyä.

Lähdetäänpä sitten etenemään tekniikasta siihen, mitä AtoMix-studiolla tehdään. Se on nimittäin sangen mielenkiintoista, eikä itselläni ole tästä asiasta sitten minkäänlaista käsitystä saati kokemusta.

-Studiolla teen vain ja ainoastaan monikanavaista surround-soundia. Ja kyllähän minä siinä sivussa teen myös opetustyötä. Tällä hetkellä minulla on työn alla Anssi Tikanmäen Maisemakuvia Suomesta. Hyvin vähän enää äänitän mitään, nämä päivähommat menevät ihan muissa kuvioissa, esimerkiksi viime viikolla koulutin yhden mediayhdiön työntekijöitä. 

-Esimerkiksi radioita kiinnostaa kovasti immersiivinen ääni, joka on binauraalinen. Suunnilleen viimeiset kaksikymmentä vuotta meni niin, että miksasin kaiken 5.1 -kanavaisena, ja ihmettelin että miksi kukaan ei tajua että tämä on parasta ikinä. Minulla on täällä hyllyillä melkoinen määrä monikanavaäänitteitä, ja melkeinpä väitän että se on Suomen laajin fyysisten monikanavaäänitteiden kokoelma. Voisin pitää vaikka yhden päivän mittaisen luennon näistä tallenteista.

Vaikka teknologia on mahdollistanut monikanavaäänen jo iät ja ajat, ei se silti ole oikein vieläkään ottanut tuulta alleen. Tomi lähti täysillä mukaan jo kauan sitten.

-Kun ensimmäisen kerran koin monikanavaäänitteen, se oli menoa. Siinä on kuulija keskipisteessä. Ja tekniikkahan on vanhaa, periytyy jo 60-luvulta, jolloin tehtiin nelikanavaisia quadrophonia-äänitteitä, esimerkiksi Chicago teki näin kaikki äänitteensä. Mielestäni esimerkiksi keikkatallenteella on arvoa vain silloin, kun tunnet olevasi mukana siinä tilassa bändin kanssa. 

Anssi Tikanmäen Maisemakuvia Suomesta on kansallinen ikoni, ja vaatii melkoista rohkeutta lähteä tekemään siitä immersiivistä versiota. Hommaan liittyy paljon tunteita, intohimoja ja erilaisia mielipiteitä.

-Tämä onkin mielenkiintoinen tapaus. Soitimme lukion bändillä joskus 80-luvun lopussa kyseiseltä levyltä muutaman biisin, tämä oli mahdollista, sillä olimme saaneet Tikanmäeltä partituurit. Eli tämä asia on ollut mukanani todella kauan. Olen nyt tätä immersiivistä miksausta tehnyt jonkin aikaa, ja itseasiassa Tikanmäki tulee ensi viikolla kuuntelemaan tämänhetkistä tilannetta.

-Tavoitteena on se, että tämän vuoden puolella saataisiin digitaalisiin suoratoistokanaviin joku biisi. Kuten sanottua, tämä on ikoninen teos, mutta väitän että se pääsee immersiivisenä versiona enemmän oikeuksiinsa, koska siinä puhutaan nimenomaan musiikilla suomalaisista maisemakuvista. Siinä siis tuodaan nimenomaan se maisemakuva ja äänimaisema kuulijalle keskiöön.

Millähän työkaluilla sitten näitä immersiivisiä maisemakuvia luodaan? Itselleni asia on täysin avoinna, mutta tähänkin löytyy vastaus.

-Käytän vain Pro Toolsia, sitä olen käyttänyt viimeiset kaksikymmentäviisi vuotta. Juttuhan on niinkin yksinkertainen, että kun jotain työkalua tottuu käyttämään, niin sitä sitten käyttää. On turhaa lähteä kokeilemaan mitään uusia työkaluja, koska ei sieltä tule mitään sellaista joka vaikuttaisi oikeasti lopputulokseen. Tänä päivänä digitaalisen audiotyöaseman välineet ovat niin kehittyneitä, muuntimet ovat hyviä, että en kaipaa mitään ns. “Boksin ulkopuolista” laitetta. Kaiuttimet ovat minun ikkunani äänimaailmaan, ja operoin sen ikkunan takana.

-Soundihan syntyy siitä, kun mikrofoni kuulee jossain tilassa instrumentin, ja haluan pitää sen sellaisena. Mitä vähemmän teen, sen parempi. Jos signaali on kunnossa, niin ei tarvitse tehdä mitään. Tosiaan kuten totesin, teknologia on kehittynyt niin paljon, että se mitä laitat sisään, tulee myös sellaisena ulos.

Taannoiset studioraporttini herättivät paljonkin keskustelua digitaalisen ja analogisen äänen eroista, nyt pääsemme taas hieman koskettelemaan samaa asiaa.

-Analogipuolellahan tilanne ei koskaan ole ollut, eikä koskaan tule olemaan samanlainen kuin digipuolella, vaan se signaali tulee aina värittyneenä ulos. 

Tomi tekee yhteistyötä Mr Hifin kanssa, joka on PMC:n maahantuoja sekä jälleenmyyjä. Kovin suureksi ei PMC:n kanssa olla vielä Suomessa päästy, mutta ehkäpä tilanne muuttuu jatkossa.

-Tilannehan on se, että tässä huoneessa on käyttämäni PMC:n Pro -malliston kaiuttimia enemmän kuin muualla Suomessa yhteensä. Mutta eteenpäin ollaan menossa, näitä tulee varmastikin jatkossa enemmän käyttöön. Esimerkiksi eräs iso mediayhtiö on ottamassa PMC:n kaiuttimet testiin. En minä mikään myyjä ole, mutta minusta on kivaa kertoa ja soittaa ihmisille kaiuttimia joista pidän. Eli tämä tulee tosiaan ihan oman työn ja kokemuksen kautta. Tänne saa tulla kuka tahansa kuuntelemaan, että miltä omaan korvaan kuulostaa. 

Tässä välissä täytyy sen verran täsmentää, että PMC:n kotimalliston kaiuttimia on tuotu maahan jo kymmenisen vuotta, ja ne ovatkin saavuttaneet hyvin jalansijaa harrastajien keskuudessa. Eli PMC jakaa mallistonsa koti- ja pro-malleihin.

Tomi on päässyt uransa aikana tekemään monenlaisia mielenkiintoisia, isojakin produktioita. Jokaisesta oppii jotain uutta, jota voi sitten jatkossa hyödyntää.

-Olen ollut tekemässä esimerkiksi näitä Eppu Normaalin reilu kymmenen vuotta sitten julkaistuja livelevyjä, niitähän tuli aika määrä, sekä levyn Sadan vuoden päästäkin. Erilaisia livetaltiointeja olen tehnyt, sekä paljon yhteistyötä Akun tehtaan kanssa, yhtenä esimerkkinä Mutalan livelähetys (levyn julkistuskonsertti verkossa). Hyvin monien hienojen artistien kanssa olen päässyt työskentelemään.

-Tein myös Kosketuksessa -sarjaa, toimin silloin äänisuunnittelijana, se oli itselleni eräänlainen korkeakoulu livetallentteiden tekemisessä. Siinä tehtiin pientä pioneerityötäkin. Vuonna 85 -elokuvan ensi-iltabileistä tehtiin suora lähetys Tampere-talolta leffateattereihin, ja vielä monikanavaäänellä. Vastaavaa ei ole vielä tietääkseni kukaan muu tehnyt. Minulla oli pieni ääniauto, ja tuotantoyhtiöllä pieni kuva-auto, ja koko homma lähetettiin satelliitilla dolby digital -koodattuna.

Viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana tekniikan kehitys on ollut huimaa, Tomilla on näkemys myös siitä, miten ala kehittyy tulevaisuudessa. 

-Teknologia meillä on jo valmiina, odottelen vain sitä, että sisällöntuottajat astuvat seuraavaan vaiheeseen. Tosiaan jo 60-luvulla oli quadrophoniset laitteet, sitten CD-aika oli stereofoninen. Se oli tavallaan musta aukko, joka imi kaiken kekseliäisyyden. Sitten -95 tuli DTS-CD, joka oli ensimmäinen 5.1 -formaatti, jolla voitiin viedä pelkkä ääni loppukäyttäjän koteihin monikanavaisena.  Pitäisi alkaa tekemään immersiivistä formaattia, eikä se stereo voi olla enää oletusarvo. Jengin pitää tajuta, että tämä juna on mennyt jo niin kovaa niin monen aseman ohi, ettei enää ehdi resiinalla perään. Nyt pitää ottaa kuokka käteen ja alkaa kaivamaan poteroa, jos haluaa pysyä stereomaailmassa. FM-radiot ja kaikki muut tulevat menemään siihen, että ne välittävät binauraalista audiota. Binauraalinen on down mix, tai oikeastaan virtuaalinen monikanavaversio 7.1.4 -kuuntelusta. Miksi silloin enää tekisit stereota, kun se voidaan viedä kuuntelijalle?

-Olen onnellinen siitä että tajusin tämän monikanava-jutun jo vuonna 2004, jolloin tein ensimmäisen 5.1 -miksaukseni. Siitä lähtien kaikki stereomiksaukseni ovat olleet downmiksejä monikanavaisesta äänestä. Nyt ajatellaan virheellisesti, että ensin tehdään stereo, ja sitten immersiivinen miksaus lisäksi. Se menee toisin päin; tehdään immersiivinen maailma, josta sitten tehdään downmix. 

-Suomi on sellainen paikka, että meillä ajatellaan olevamme keskipisteessä. Mutta eihän me olla, me olemme keskellä ei mitään. Olen käynyt pitämässä paljon luentoja nimenomaan äänitehistoriasta, että ymmärrettäisiin kaikki formaatit, ja mitä ne tarkoittavat. Nythän olisi mahdollista julkaista kaikki immersiivisenä formaattina Apple Musiciin ja Tidaliin, eikä se vaatisi suurtakaan rahaa. Mutta ei, aikamoista, todellisuus on ihmeellistä.

Olemme jo hieman kosketelleet eri formaatteja, sekä käytettävää teknologiaa. Kuitenkin ainakin itselleni asia on vielä uusi ja ihmeellinen, niin väännetään vielä hieman rautalangasta mistä on kyse. 

-Kuten oli puhetta, ensin oli neljä kaiutinta huoneen kulmissa. Sitten tuli 5.1, jossa on samassa tasossa viisi kaiutinta. Seuraavaksi tuli 7.1, eli kaksi kaiutinta lisää. Nyt puhutaan immersiivisestä äänestä, ja tässä kohtaa jotkut sanovat täysin väärin, kun sanovat miksaavansa dolby atmosta. Se on immersiivistä surround-soundia. Ja nythän voi olla neljä kattokanavaa, periaatteessa voi olla kuusikin tai enemmän. Teknisessä mielessä tämä on surround-soundia, siihen on vain otettu toinen taso mukaan. Olen myös joskus kysynyt, että kun kerran teet stereota, niin mikset vaikka samalla sitten vain mp3:na sitä?

Tuntuu omituiselta, että immersiivinen äänimaailma on niin lähellä, mutta silti kuitenkin niin kaukana. Tekniikka löytyy, mutta sisältöä ei vain tule. Tällä hetkellä esimerkiksi Qobuzissa on kolme kappaletta joissa käytetään THX-teknologiaa.

-Valitettava tosiasia on se, että tällaisen immersiivisen äänimaailman tekemisellä ei tehdä rahaa, vaan tätä tehdään puhtaasti rakkaudesta lajiin. Nythän me istumme täällä varastokomerossa, tämä on se todellisuus: gloria ja raha ovat vielä kaukana. Kun mietitään paljonko myydään äänitteitä, ja suoratoistopalveluista sitä rahaa ei tule, niin se on siinä.

-Ehkä yksi asia on tiedon puute. Asiasta puhutaan vähän, joitain Youtube-videoita löytyy ynnä muuta, mutta varsin ohkaista se tiedonjako kuitenkin on. Ei ole juurikaan kirjoitettua materiaalia, joka vaikka kertoisi tuotantoprosessista, mitä kaikkea siihen liittyy ja niin edelleen.

 

Nyt olemme puhuneet jo paljonkin eri formaateista, stereosta sekä immersiivisestä äänimaailmasta. Sekä PMC:n kaiuttimista, joista olen myös kiinnostunut. Lähdemme ensimmäiseksi liikkeelle tavallaan helpoimmasta asiasta, ja kuuntelemme muutamia usein käyttämiäni testibiisejä PMC:n kaiuttimilla. Ensiksi käymme suhteellisen pienten PMC6 -kaksitiekaiuttimien kimppuun. Ensin soundi ei oikein vakuuta, mutta kun jalustojen korkeutta muutetaan minulle sopivaksi (olen huomattavasti Tomia pidempi), huomaan että hyvinhän nämä soivat. Soundi on skarpit, mutta samalla miellyttävät kuunnella. Akustinen musiikki, sekä kevyempi rock toimivat hienosti, mutta raskaampi revitys ei enää oikein taitu. Eikä se tietysti ole oikein fysiikan lakienkaan mukaan mahdollista. Mutta vähemmän kokoa ja menoa vaativille musiikkityyleille, sekä varsinkin tarkkailijan hommiin varsin käypäiset  kaiuttimet.

Sitten on aika laittaa tulille ihan reilun kokoiset kolmitiekaapit. Kryptisellä mallinumerolla IB1SA nimetyt, 7179 € kappaleelta kustantavat kaiuttimet otetaan käyttöön,, ensimmäisenä testibiisinä toimii tietysti Therionin Abba-cover Summernight City. Meinaan tippua jakkaralta, vaikka se onkin ihan kunnollinen nahkainen työtuoli. Nyt löytyy auktoriteettia, tarkkuutta, bassossa on sopivasti sekä tasoa että erottelua. Kun hevijyrän lisäksi orkesteria tulee enemmän mukaan, on soittimissa upeasti sävyjä. Aivan tavattoman lupaavaa.

Heitän biisejä lisää; bassovelho Abraham Laborielin Koinonia -bändin erinomainen Frontline -levy soi niin upeasti, että vanhempikin mies herkistyy. Valtavan hieno slämmi, iskut tulevat kuten pitää, basso on juuri eikä melkein kohdallaan. Ja edelleen soundi on erittäin skarppi ja tarkka, vaan ei lainkaan rasittava. Nyt todellakin kuulee kaiuttimista sen, mitä sinne sisään tulee. 

Ihan järkyttääkseni Tomia soitan  myös raskaan elektronisen musiikin pioneeria, Suicide Commandoa. God is in the Rain toistuu sellaisella jytkeellä, että oksat pois. Ja on hienoa kuulla, kuinka paljon pieniä juttuja periaatteessa yksinkertaisesta syntikkabiisistä löytyy.

Kappaleet seuraavat toisiaan, enkä vaivaa teitä enää enempää yksityiskohdilla. Totean vain sen, että nämä ovat mahdollisesti parhaat kuulemani kaiuttimet. En ole mitään satojen tuhansien juttuja kuullut, mutta kun pysytään järjellisissä hinnoissa niin en laatuun nähden pidä näitä ollenkaan kalliina vaihtoehtona.

Mutta sitten on vielä sen viimeisen kuuntelun aika, ja mistä suurin osa keskustelusta on käyty: immersiivisestä äänimaailmasta. Tomi laittaa arvoituksellinen hymy kasvoillaan musiikkia soimaan, kertomatta mitä sieltä tulee. Välittömästi käy ilmi, että kyseessä on hänenllä työn alla oleva Anssi Tikanmäen Maisemakuvia Suomesta. 

Ja voi pojat.

Oli pakko laittaa tuohon ihan oma kappaleensa vain herättääkseni huomiota. Kokemus oli aivan uskomaton; teos on saanut aivan uuden elämän, se kertoo tarinaa aivan uudessa muodossa, elää ja hengittää kuulijan ympärillä. Henkeä salpaava kokemus, kerrassaan.

Kun tämän jälkeen Tomi laittaa biisin jatkumaan stereona, ei kuulosta enää miltään. Mieletön kokemus, ei voi muuta sanoa.

Meillä oli hieno iltapäivä Tomin kanssa, kiitän herraa ja käännän autoni keulan takaisin Varsinais-Suomea kohden.