Uusi Jess and the Ancient Ones -kiekko on aina tapaus, johon tulee paneutua. Kuopiolaisbändin neljäs täyspitkä on nyt soinut äänentoistolaitteistossani lähes tauotta jo pari päivää. Ensiksi lähestyin sitä varoen, taustamusiikkina. Levyn pyörähdettyä useamman kerran en oikein saanut siitä mitään irti. Se kirottu ”ihan kiva” tuntui olevan kulunut mutta kohdalleen osuva lause. Kerrasta päähän jäävää instant-hittiä en huomannut.

Vihdoin päätin ottaa eri asenteen: muutuin saaliista saalistajaksi, laitoin kiekon soimaan ja keskityin siihen ilman häiritseviä tekijöitä. Ja Totuus paljastui: hyvää settiä sieltä Itä-Suomesta jälleen kerran pukkaa.

Käydäänpä vähän läpi bändiä ja sen musiikkia; kaikkihan eivät varmastikaan ole sen kanssa vielä tuttuja. Orkesterin nyt 11 vuotta kestänyt ura lähti liikkeelle 13th Breath of the Zodiac -singlellä. Tällöin oltiin vielä enemmän occult-, kuin happo- tai garagerockia. Psykedeliasta puhumattakaan.

Vuotta myöhemmin julkaistu täyspitkä iskikin sitten täyspottiin. Häkellyttävän hyvä kokonaisuus sisälsi rokkaavaa kitara- ja kosketinvetoista 60-70 -lukulaista, perinnetietoista musiikkia joka ammensi vaikutteensa vähän sieltä sun täältä. Jo nyt esimerkiksi Jefferson Airplanen vaikutteet olivat ilmassa. Kosketinsoittimien kerrassaan täydelliset soundit siivittivät albumin lentoon jolta kuulijat eivät halunneet jättäytyä pois. Meno oli vauhdikasta, tarttuvaa ja omalla tavallaan myös hippimäisen vinksahtanutta. Kaiken yllä laulajatar Jessin mahtava ääni kruunasi kokonaisuuden menevyydellään, sielukkuudellaan ja… häpeämättömyydellään. Kyllä siinä kollegoiden leuat loksahtivat, kun vein heidät katsomaan Turun-keikkaa juuri ennen firman pikkujoulun alkamista.

Seuraavilla albumeilla meininki jatkui ja jalostui. Ensimmäisen levyn vallaton tarttuvuus valitettavasti hieman väheni, mutta hörhöaste ja biisien monipuolisuus nousi monta pistettä. Jos LSD:n voisi kuulla, se kuulostaisi ehkä Jess and the Ancient Ones -nimiseltä orkesterilta.

Siirrytäänpä takaisin nykyhetkeen. Vertigo jatkaa bändin kunniakasta levytyshistoriaa omillaan ja eturintamassa. Biisit ovat nyt jo varsin monimuotoisia, niissä riittää haastetta ja purtavaa monituisiksi kuuntelukerroiksi, eikä tylsää tule sittenkään. Osia biiseissä riittää enemmän kuin viisivuotiaiden legopakkauksissa. Juuri tällä hetkellä olen kovasti ihastunut koskettimiin, niitä soitetaan kekseliäästi ja aivan upeilla 70-luvun mieleen tuovilla soundeilla kuten aiemminkin.

Vaan entäpä itse Jess eli Jasmin Saarela, Kuopion oma Grace Slick? No, hän on edelleen oma itsensä, omissa sfääreissään voimakkaasti ja ulottuvasti laulava aavistus maanpäällistä taivasta. Hänen äänensä vain paranee vanhetessaan.

Kerrankin lempisanani, orgaaninen, saa oivan paikan. Nimittäin Jess and the Ancient Ones -psykedeliaryhmän soitto on juurikin orgaanista: sen pulssi tuntuu ja saa kuulijan elämään mukana. Harmi, että levyn soundit voisivat olla ehkä hieman selkeämmät, nyt ne eivät mielestäni palvele musiikkia ja soittoa parhaalla mahdollisella tavalla.

Jos olette huomaavinanne äskeisessä lauseessa pientä kritiikkiä, olitte oikeassa. Ja sitä tulee vielä hiukan lisää: jo aiemmin mainitsemani tarttuvuuden väheneminen on harmillinen asia. Esimerkiksi tuohon ensimmäiseen levyyn oli huomattavasti helpompi tutustua, kun tarttuvat biisit nappasivat saman tien kiinni kraivelista ja pakottivat mukaansa. Nyt musiikkiin pitää tosiaan keskittyä ja jättää muut asiat odottamaan.

Mutta hyvä se on näinkin, eihän siitä pääse mihinkään. Hienoja juttuja ja yllätyksiä on ripoteltu biiseihin pitkin levyä, edelleenkin löydän biisejä kuunnellessani jotain uutta.

To be played at maximum volume!

(Juttu on julkaistu alunperin https://imperiumi.net -mediassa)