Levyarvostelu: Lord of the Lost / Judas

Kohta viisitoistavuotias saksalainen goottimetalliorkesteri Lord of the Lost on varsin tuottelias bändi. Nyt julkaistava Judas on orkesterin seitsemäs studioalbumi, ja tämä on peräti kolmas tuplalevyinen eepos. Livelevyjäkin on julkaistu jo seitsemän kappaletta.

Myönnän, etten ole koskaan ollut mikään suuri Lord of the Lost -fani, bändin tuotanto on ollut mielestäni hieman liian pliisua ja mitäänsanomatonta. M’era Luna -festareillakaan en ainakaan muistaakseni ole bändiä käynyt katsomassa, vaikka siellä yhtä aikaa olemmekin muutaman kerran olleet. Nyt Lord of the Lost on julkaissut uuden tupla-cd:n mitat täyttävän albumin, ja täytyy tarttua härkää sarvista oikein kunnolla, vanhat ennakkoluulot karistaen.

Ensituntuma on positiivinen; laulaja Chris Harmsin ääni on karismaattinen, uskottava ja tumman monivivahteinen. Hieman raspiakin löytyy. Musiikki on välillä hieman metallista, välillä jylhää ja parhaimmillaan molempia. Koskettimia käytetään runsaasti, ja ne ovatkin usein pääosassa laulun kanssa. Kitaraa käytetään sooloilun sijasta enemmän tunnelmaa luovana rytmisoittimena. Goottityyliin kuuluvia elementtejä riittää, välillä ehkä jopa liiaksi asti. Musiikillisesti Judas on massiivinen rakennelma; perinteisten bändi-instrumenttien lisäksi kuullaan viulua, selloa, pianoa, massiivista urkusoundia, kuoroa ja niin edelleen. More is more, ajattelee Lord of the Lost ja ottaa studiossa vielä parikymmentä lisäraitaa käyttöön, entisten viidensadan lisäksi.

Lord of the Lostin musiikki tuo mieleen ennemminkin satoja vuosia vanhat, jylhät goottilaiskirkot jättimäisine urkuineen ja kuoroineen, kuin huonosti valaistulla synkiöklubilla esiintyvän, silmänympäryksensä kajaalilla meikanneen tuskaansa jollottavan nykygoottibändin. Ja tämä sopii minulle.

Levyä kuunnellessa törmään silloin tällöin tyylilliseen dilemmaan; on hieman vaikea pitää ajatukset kasassa, kun tunnelma hyppää yhtäkkiä kirkkofiiliksistä industrial-paahtoon. Parhaimmillaan Lord of the Lost on goottikirkon kattoa ja seiniä pullistelevissa massiivisissa vyörytyksissä, joissa kuulijan mieli vaeltaa vaivatta vuosisatojen takaisiin graniitinharmaisiin tunnelmiin. Välillä, vaikkapa The Heart is a Traitor -biisissä, pörisevä industrial-rynkytys istuu huonosti muuhun tyyliin. Vaan eipä indu tuossa kappaleessa kauaa haise, parin minuutin kuluttua on päästy taas takaisin muottiin.

Kirkko-sanan olen maininnut eri muodoissaan jo pariin otteeseen, se on siksikin sopivaa, että Judas-kokonaisuus on teema-albumi, joka keskittyy raamatullisiin asioihin ja fiiliksiin. Täytyy kylläkin myöntää, että en ole kovin syvällisesti perehtynyt sanoituksien sisältöön.

Judas -albumikokonaisuuden laulu- ja kosketinsoundeissa on käytetty niin paljon kaikua, että sitä voisi purkittaa ja myydä hyvään hintaan kesätorilla. Levyn soundit sinänsä ovat mainiot, ja kääntäessään äänenvoimakkuuspotentiometrin kohti asentoa 11, voi melkein nähdä kaiuttimien bassoelementtien kalvojen lepattavan.

Varsin harvoin on kävellyt vastaan yli tunnin mittainen levytys, josta jäisi pois jotain olennaista, mikäli mitta supistettaisiin kuuteenkymmeneen minuuttiin. Lord of the Lostin tuoreimman albumin tunti ja neljäkymmentäneljä minuuttia menevät tuosta aikaulottuvuudesta lentäen yli. Ja, jälleen kerran, väitän että tunnin mittaisena tästä olisi tullut erinomainen lopputulos. Nyt se on ”vain” hyvä, ja vaatii todellista omistautuneisuutta asialle, jotta vaikkapa sisäistää tämän kokonaisuuden sanoineen, teemoineen kaikkineen

On olemassa vaara, että Judaksen kahdenkymmenen neljän kappaleen joukko jää hieman hahmottomaksi, ja välillä tulee tunne, että musiikki toistaa itseään. Kyllä sitä parempikin keskittyjä voi herpaantua tämän mammutin kanssa. Omalla kohdallani paremmat, ja enemmän joukosta erottautuvat biisit tuntuvat olevan kakkoslevyllä. Esimerkiksi My Constellation sekä heti sen perään heitettävä The Ashes of Flowers ovat erittäinkin mainio biisikaksikko. Iskarioth riffittelee hyvinkin metallisesti, ja jälleen kerran paisutteleva kertosäe toimii mainiosti. Ykköslevyltä voin nostaa esiin vaikkapa erinomaisen For They Know Not What They Do -kappaleen.

Kun lähes kaksituntinen eepos loppuu, se loppuu komeasti. Päätösbiisi Work of Salvation on hatunkohotus Beethovenille, haikean kaunis, joskaan ei onneksi kovin massiivinen lopetus tälle teokselle.

Kaiken kaikkiaan kädessä on siis laadukas julkaisu, joka lyhyempänä versiona olisi kerrassaan kiitettävän arvosanan arvoinen. Mutta hyvä näinkin.

(Juttu on julkaistu alunperin https://imperiumi.net -mediassa)

Vastaa

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s