Diabolus in HiFi

Kävin tänä kesänä ensimmäistä kertaa Laukaan John Smith -festareilla. Syynä tähän mainio bändikattaus, ja lähtipä vielä tyttärenikin mukaan. Festarit ovat kolmipäiväiset, itse tiesin jo vanhastaan että maitohapot iskevät kahden päivän jälkeen joten olimme paikalla torstain ja perjantain. Itse festarista on pelkästään positiivista kerrottavaa; järjestelyt olivat moitteettomat, henkilökunta erinomaisen mukavaa, ja rannalla sijaitseva päälava kerrassaan upea paikka musiikin diggailuun.

Erittäin mukavaa oli se, että aluetta ei oltu myyty tungokseen asti täyteen, vaan tilaa riitti kaikille, ja ruoan pääsi syömään pöydän ääreen. John Smith on mukavien ihmisten hengailumesta parhaasta päästä!

Erittäin hyvä juttu on myös se, että päälavan edessä nurmikkoa kasvava maa alkaa pikkuhiljaa nousta – näin saadaan hiukan amfiteatterimainen tunnelma, ja taaempaakin pääsee hyvin näkemään bändit. Pieni viltti on suositeltavaa, niin istumamukavuus paranee.

Täytyy myös mainita näin vanhana hifistinä, että lähes poikkeuksetta keikkojen äänentoisto oli todella hyvin kohdallaan – mainiot soundit ovat ilman muuta tärkeä osa keikkakokemusta, ja nyt homma toimi.

Ensi vuonna ilman muuta uudestaan – monet festarit olen näin yli 50-vuotiaana jo kolunnut, mutta Suomesta ei helpolla löydy John Smithin voittanutta.

Klikkkaa kuvaa niin saat täysikokoisen ruudulle. Kuvat ja teksti: Sami Lehto

Moon shot

Moon shot oli itselleni ennestään tuntematon bändi. Muutaman kappaleen kuuntelin ennen keikkaa, ja päättelin että kyllä tämä kannatta käydä katsomassa. Ja kyllä kannatti! Bändin tajuttoman hyvä, positiivinen energia jatkui koko keikan ajan, ja piristi mainiosti mieltä. Laulaja kävi välillä aivan yleisön edessä, ja muukin bändi antoi kaikkensa. Mainiota, mainiota rokkenrollia kerrassaan.

Stratovarius

Stratovarius on tietysti nähty useampaan otteeseen jo 90-luvulta alkaen. Ihan hillittömiä viboja en tältä keikalta odottanut, mutta väärässä olin. Setin puoliväliin asti heitettiin täysin parasta vuosikerta-stratoa, aivan loistava settilista. Kotipellon ääni, kumma kyllä, tuntuu nyt olevan paremmassa kuosissa kuin aikoihin. Tai koskaan. Mikäpä siinä oli hymillessä bändin soittaessa.

Dirkschneider

Udo Diskschneider on tunnettu tietysti parhaiten metallimusiikin uranuurtajasta, Acceptista. Nykyään tämä vanhempi valtiomies tekee keikkoja Dirkschneider-nimellä, ja vallan mainioita soittajaveikkoja bändistä löytyykin. Kävipä kitaristi perjantai-iltana paikkaamassa Hypocrisyn keikalla terveysongelmista kärsinyttä hypo-kitaristiakin. Biisit olivat silkkaa parhautta, ja Udon äänikin toimi varsin hyvin. Lakki päästä 72-vuotiaalle herrasmiehelle.

Pain

Pain on tunnetusti discometallin ykköskokoonpano, aloittihan orkesteri toiminnan jo vuonna 1996 – kolmekymmenvuotisjuhla odottaa jo oven takana. Näin bändin viimeksi vuoden -24 syksyllä, ja Pain ei pettänyt silloin, eikä nytkään. Mahtavaa musiikkia, ja asut vaihtuivat tiuhaan. Yleisöä todellakin riitti päälavan läheisyydessä, ja kivahan tätä esitystä oli kuunnella ja katsella.

Hypocrisy

Hypocrisy oli itselleni jo etukäteen ilman muuta festareiden tärkein bändi. Vuonna 1990 Göteborg-deathin primus motor ja kulmakivi on genrensä kovimpia, ellei kovin edustaja. Bändi on pysynyt relevanttina kaikki nämä vuodet, eikä huteja ole liiemmin tullut. Todisteena tästä toimii hyvin tuorein, neljä vuotta sitten julkaistu Worship-albumi. Ainakaan itse en ole tässä genressä kuullut viimeisten vuosien aikana mitään parempaa.

Harmillisesti Hypocrisy kärsi tällä keikalla henkilöstövaikeuksista, terveysongelmien takia rumpuja paikkaamassa oli Painissa soittava Tägtgrenin poika Sebastian, kitaraa kävi välillä paikkaamassa Dirkschneiderin kitaristi. Mutta mitäs tuosta, keikka toimi käsittämättömän hyvin, ja biisit olivat timanttia. Varsinkin Children of the Gray ja Roswell 47 iskivät syvälle sieluuni. Jopa niin paljon, että kävin pitissä muutaman kerran – tätä en ole aiemmin vielä eläissäni tehnyt.

Turmion kätilöt

Turmion kätilöiden diggailu on itselläni jäänyt käytännössä Tirehtööri-biisin tasolle. Kyllähän bändi osaa toimittaa asiansa, mutta biiseissä ei ole itselleni oikein sisältöä. Keikka oli kylläkin visuaalisesti aivan upea, valoja käytettiin todella hienosti, ja kahden laulajan käyttäminen pelaa hienosti. Mutta kun musiikki ei itseäni iske, niin sitten ei.

Sara

Pieni anekdootti Sara-orkesterista. Vuonna 2001 matkustin Suonenjoelle Jörisrockiin. Miksikö? Siellä esiintyi Mana Mana, joten siinä on tarpeeksi syytä matkustaa 500 kilometriä. Festarit olivat varsin pienet, ja välillä näytti että järjestäjän edustajia on enemmän kuin yleisöä. Lavoja oli kaksi: rekan kärry, ja sitten jossain metsän siimeksessä toinen pieni lava. Muut bändit luontolavalla eivät jääneet mieleen, mutta Sara teki vaikutuksen – ajattelin että tästä bändistä voi tulla vielä jotain. Ja tulihan siitä.

Vuoden 2001 jälkeen en ole Saraa keikalla nähnyt, nyt hiukan harmitti että keikan biisivalikoima oli ”sitä samaa”. Materiaali ei kovin paljon toisistaan erottunut, jonkin pienen hittibiisin sentään tunnistin.

Omia tunnelmakuvia