And justice for all on Metallican kultakauden paras teos; thrash -huipentuma jota lähelle bändi ei ole sitten viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana päässyt. Justicella kaikki osat ovat loksahtaneet kohdalleen. Levy sisältää 65 minuuttia kuolemattomia riffejä, tasokasta laulua, mainiota kannuttelua sekä bassoraidan jonka miksauksesta debatoidaan vielä tänäkin päivänä.

Justicen soundipolitiikasta on keskusteltu paljon, varsinkin tuosta bassoraidan miksauksesta. Väitetään että Jason Newstedtin bassoa ei kuulu lainkaan, mikä on osittain pötypuhetta. Hyvillä stereoilla basson kyllä erottaa, se kuuluu siellä kitaran alla. 

And justice for allin biisit ovat mestariluokkaa; fillereitä ei ole, ja levyltä löytyy esimerkiksi sellaisia Metallica-kaanoniin jääneitä raitoja kuin One ja Harvester of sorrow. Kaikenkaikkiaan levy on thrashin parhautta, mittailipa sitten minkälaisella tikulla tahansa. 

Vaan entäpä sitten lp versus cd? Keskittykäämme ensin vertailemaan vuoden 1988 LP vs. CD -versioita. Oman vinyylini hain aikoinaan Ylivieskan Fazer-musiikista. Painos on Elektran vuodelta 1988, ja sisältää kaksi lp-levyä. CD on taasen Vertigon julkaisema. CD:n takakannessa on teksti ADD jonka mukaan levyn äänitys olisi tehty analogisesti, mutta miksaus ym. Digitaalisesti.

Avausraita Blackened rysäyttää käyntiin varsinaiset rässibileet. Vaihtaessani vahvistimesta äänilähdettä, ei ole epäselvyyttä siitä etteikö eroja olisi. CD:n raaempi soundi meinaa aiheuttaa peräti kuunteluväsymystä, kun taas vinyylillä tätä vaaraa ei ole, voi vain keskittyä musiikin kuunteluun. Jostain ihmeellisestä syystä vinyyli onnistuu piirtämään huomattavasti cd:tä tarkemman stereokuvan, ja ollen muutenkin yksityiskohtaisempi toistossa. Bassopuolikin on vinyylillä cd:tä paremmin hanskassa ja Larsin bassarit jysähtävät kunnolla sydänalassa. 

Otetaanpas vielä todellinen klassikko. One lienee yksi Metallican rakastetuimmista biiseistä. Biisi sisältää niin särjettyä kuin akustista kitaraa, suvantokohtia ja todellista konekivääritulta. One’en sopivat samat kommentit kuin mitä jo aikaisemmin kirjailin ylös. CD on selvästi vinyyliverrokkia latteampi tapaus, ei voi mitään. Tällä kertaa voitto on vinyylin.

Mutta päivitetäänpä tilannetta aikakoneella vuoden 2018 loppuun ja otetaan vertailuun mukaan uunituore remasteroitu, 180-grammainen lätty. Ja tietysti vertaamme sitä 30 vuotta vanhempaan vinyyliversioon, kuten luontevaa onkin. Haluan kiinnittää huomiotanne ensiksikin siihen että levy on siis uudelleen masteroitu, ei uudelleen miksattu. On siis turha kuvitella löytävänsä levyltä ihan uutta näkemystä Jason Newstedin bassotaiteiluun, tai odottaa Larsin hieman keksimäisen virvelisoundin radikaalia uudistumista.

No miltä remaster sitten kuulostaa? Ensimmäisenä positiivisena seikkana voin sanoa sen että alapää on hieman parempi kuin aikaisempi. Ei paljon, vaan hieman. Se on jonkin verran avonaisempi, ja siinä kuuluu muitakin sävyjä kuin Larsin bassari. Kyllä, siellä voi aistia Jasonin basson, mutta niin voi aikaisemminkin. Nyt sen kyllä kuulee helpommin kuin ennen. Joissakin biiseissä ero on suurempi kuin toisissa. Vaikkapa …And Justice for All’n sahauksissa basson kuulee helpommin, ja Eye of the Beholderissa ero on kohtuullisen selvä jo alkupeleistä lähtien. One-biisissä Larsin bassari soi jylhän matalasti jytisten. Yläpäässä en voi sanoa muutoksia liiemmin olevan, niiltä osin remaster on aika lailla samanlainen kuin aiempikin painos.

Kitarasoundeissakaan ei liiemmin eroa ole; mutta ne olivatkin jo alunperin vallan hyvät. Miksi särkeä jotain mikä ei ole jo rikki?

Kaikenkaikkiaan voin sanoa että remaster ei niin huikeasti alkuperäisestä versiosta eroa, jonkin verran positiivista kehitystä kuitenkin on tapahtunut. Ehkäpä juuri sen verran että remaster kannattaa hankkia sinne originaalin viereen omaan levyhyllyyn.