Mercyful Fate on lempibändejäni. King Diamondin luotsaama ”mersu” on aina saanut nauttia ykkösluokan muusikoista – mukana Don’t Break the Oathilla ovat kitaristit Hank Sherman ja Michael Denner. Luottopari joka todella tietää kuinka kitaraa tulee kurittaa. Levy sisältää muutaman unohtumattoman Mercyful Fate -klassikon, kuten vaikkapa Desecration of Souls, Gypsy ja Come to the Sabbath.

King Diamondin laulu on tekijä joka jakaa kuulijakunnan tasan tarkkaan kahtia: joko hänen omituisesta laulutyylistään pitää tai sitten sitä ei voi sietää. Harvemmin on tullut vastaan ihmisiä jotka toteavat sen olevan vain ”ihan ok”.

Oman täyttymykseni koin vuonna 1999 Wackenissa, kun Mercyful Fate oli siellä kiertämässä mainion ”9” -albuminsa myötä (https://diabolusinhifi.com/2018/12/15/mercyful-gate-9/). Keikka oli kerrassaan mahtava, ja sainpa todistaa sitä vielä muutaman biisin ajan kuvaaja-aitiosta. Upeaa, upeaa soittoa ja laulua niin kuin vain Mercyuful Fate osaa.

Vertailussa minulla on originaali vinyyli vuodelta 1984, cd taasen on remaster vuodelta 1997. Kovin monta hetkeä ei vertailussa mene että merkitsevät erot tulee huomattua. LP on kirkkaampi, basso romuluisempi ja kitarat roiskivat kuten pitää. Vinyylin soundi levittäytyy kaiuttimien ulkopuolelle kuten kuuluukin, cd pysyttelee enemmän supussa. Voitto siis vinyylille reippain askelin.