Arttu Wiskarista Leevi & the Leavings -pastisseineen ei ole suomirockin pelastajaksi, mutta Lasten Hautausmaa alkaa olla lähellä tuota titteliä. Viiden vuoden sisällä jo neljännen julkaisunsa aikaansaanut orkesteri on onnistunut parantamaan juoksuaan julkaisu julkaisulta, ja kaksi tuoreinta albumia voidaan laskea jo mestariluokkaan kuuluviksi.

IV on ensimmäinen Lasten Hautausmaan levy joka on äänitetty oikeassa studiossa. Sen huomaa aiempia levyjä paremmasta soundimaailmasta, vahinko vain että tämäkään levy ei vielä ole mitään referenssiluokkaa äänenlaatunsa puolesta. Positiiviseen suuntaan ollaan menty myös siinä että levyn äänimaailma on nyt aiempaa täydempi ja täyteläisempi. Tällä kertaa levyllä ei ole ainuttakaan filleriraitaa, toisin kuin aikaisemmilla levyillä joilta yleensä löytyy yksi muita selkeästi huonompi biisi. Ja hyvä näin, sillä albumilla on mittaa vaivaiset 32 minuuttia, samoin kuin aiemmallakin pitkäsoitolla.

No, se alkupuheesta. Olen saanut julkaisun cd-muodossa levyarviota varten, ja vinyylikiimassani hankin saman levyn lisäksi vinyylinä. Joten minulla on tällä kertaa mielenkiintoinen kaksikko vertailtavana.

Heti vertailun alussa käy selväksi että erot vinyylin ja cd:n soundeissa eivät ole mitenkään massiivisia. Mikäli julkaisun äänenlaatu olisi parempi, erotkin voisi olla helpompi huomata. Mutta kyllä niitä eroja tällaisenakin jonkin verran on. Aloitetaan cd:n hyveestä. Basso on cd:llä hieman voimakkaampi ja seurattavampi. Vinyylin ”yläpää” on taasen cd:tä parempi ja hengittää ilmavammin; mukana on myös ripaus enemmän tilantuntua ja stereokuvan leveyttä. Myös laulajien äänet toistuvat vinyylillä hitusen luonnollisemmin.

Kuten sanottu, erot eivät ole suuren suuria. Omissa kirjoissani vinyyli on jonkin verran parempi ja kuuntelen sitä mieluummin kuin cd:tä, mutta sanoisin että tarttuipa ostaja kumpaan formaattiin tahansa, antaa musiikin puhua ja pienten äänenlaatuerojen jäädä omaan arvoonsa. Levy on sen verran hyvä että tällaiset pienet äänenlaatuseikat voi oikein hyvin unohtaa.