Osa III: My Dying Bride, For Darkest Eyes

Diabolus in hifi ei petä yleisöään vieläkään. Nimittäin tälläkään kertaa erinomaisien ja mielenkiintoisten livetallenteiden jutussa ei käsitellä Jazz in the Pawnshopia tai Made in Japania. Vaan jotain paljon mielenkiintoisempaa.

Englantilaisen vuonna 1990 perustetun My Dying Briden jälkeen doom metal -genre ei ole ollut enää entisensä. Vain kuudessa vuodessa bändi teki neljä genreä uudelleenmäärittävää levyä, joista varsinkin kolmikko Turn Loose the Swans – The Angel and the Dark River – Like Gods of the Sun tullaan muistamaan ikuisesti doom metalin kirkkaimpana (tai mustimpana) onnistumisena.

Bändin tunnusomaisimpia asioita ovat vokalisti Aaron Stainthorpen välillä kaipaava, välillä tuskainen, välillä örisevä laulu sekä Martin Powellin viulu ja koskettimet. Väheksyä ei kuitenkaan tule tavattoman draamantajuisen kitarisi Andrew Craighanin soittoa. Rumpali Rick Miah on myös varsin kova tekijä lajissaan. Yhdessä bändin jäsenet saivat aikaan paljon enemmän kuin osiensa summan, nimittäin koko doom metalin kärkikahinoihin kuuluvan bändin sekä nuo mainitut levyt ja paljon muuta. My Dying Bride jatkaa yhä edelleen, 2020 ilmestynyt The Ghost of Orion on varsin vahva näyttö 30-vuotiaalta bändiltä.

Like Gods of the Sun -levytyksen jälkeen My Dying Bride hukkasi biisikynänsä ja julkaisi useampia levytyksiä joita en välttämättä viitsi tässä mainita. Mutta tosiaan bändin nykytila on varsin vahva.

For Darkest Eyes -DVD on kuvattu Puolan Krakovassa vuonna 1996, juurikin noiden väkivahvojen neljän levyn julkaisun jälkeen. Bändi on aivan tajuttoman kovassa iskussa, se ei säästele itseään pätkän vertaa vaan huikea meno alkaa heti setin avaavasta A Sea to Suffer in -biisistä. Aaron Stainthorpe eläytyy lauluunsa kuin huomista ei olisi, Martin Powellin viulu soittaa kalmaisia melodioitaan ja koko orkesteri on iskussa. Rumpali Rick Miah pitää erinomaisella livetatsillaan homman liikkeessä.

Ja entäpä yleisö? Voi hyvänen aika. En ole tullut todistaneeksi vielä yhtä hullua ja innokasta porukkaa. Ihmiset lähestulkoon kiipeävät toistensa päällä, mosh pitit pyörivät ja meno on todella hurjaa. Menossa ei siis säästellä, ei lavalla eikä lattialla.

Teknisesti tallenne on kohtuullisen hyvä, varsinkin ottaen huomioon se että budjetti on ollut todennäköisesti rajallinen. Kuva on hieman pehmeä, mutta tärkein eli ääni on onnistunut erittäin hyvin. Kameroita on ollut varmaankin kuuden paikkeilla, ja leikkaus on onneksi sopivan hidasta jotta konserttia seuraa mielellään.

Käydäänpä totuttuun tapaan läpi tallenteen kovimpia paloja.

Heti tallenteen avaava A Sea to Suffer in kertoo mitä on tulossa. Bändin kovimpaan biisirykelmään lukeutuva kappale luetaan ja soitetaan valtavalla intensiteetillä, hiki tulee jo kotikatsomossakin. Biisi sisältää paljon muuttuvia tunnelmia ja tempoja, fiilis on kuin katselisi hyvää elokuvaa.

Turn Loose the Swans -klassikkolevyllä sijaitseva Crown of Sympathy on… sanoisinko ankean upea veto? Pohjattomasta epätoivosta kumpuavat sanoitukset tulkitseva Aaron Stainthorpe viiltää laulullaan haavoja yleisöönsä, joka ottaa ne halullisena vastaan. Tässä biisissä My Dying Briden täysin originaali sointi tulee hienosti esille.

The Cry of Mankind alkaa nerokkaan yksinkertaisella kosketinmelodialla, mutta eivätpä muutkaan soittajat ole heikommasta puusta tehtyjä. Biisin alussa kitaristi kaivaa soittimestaan maailmanlopun soundeja, kun taas hetkisen kuluttua loistavan lahjakkaan Martin Powellin koskettimet ottavat vallan. Laulunsa välillä Aaron Stainthorpe repii naamaansa ja tukkaansa kuin meinaisi tuhota itsensä lavalle. Tämä biisi on alusta loppuun saakka silkkaa kultaa.

Your Shameful Heaven alkaa kaihoisalla viulunsoitolla, vähän kuin oltaisiin vaikkapa körttien Herätysjuhlilla. Hetkisen kuluttua tuo illuusio rikkoutuu sillä vauhdikas ja voimakas biisi rutistaa bändistä ja yleisöstä vielä viimeisiä hikipisaroita. Tämä välillä vauhdikkaallakin riffittelyllä etenevä biisi on kotikatsomoihin mitä osuvin iltapala.