Päätin ottaa tilanteesta vaarin, kun minulle annettiin mahdollisuus testata maineikkaan Burson Audion uusia Timekeeper 3x GT -monopäätteitä. Hintaa näillä laitteilla on noin 4 K€ verran.

Testissä käytetty laitteisto: https://diabolusinhifi.com/2018/12/14/kaytossa-oleva-laitteisto/

RCA-johtoina käytän Chordin Shawlinea etusen ja päätteiden välillä.

Näissä päätevahvistimissa on montakin hyvin mielenkiintoista ratkaisua. Ensinnäkin niissä on ns. switching -virtalähteet, jotka näkyvät käyttäjälle siten, että ne ovat suoraan pistorasiaan laitettavat isohkot mustat, maadoittamattomat mokkulat. Erinomaisen jännä ratkaisu on se, että ensimmäisten kolmenkymmenen watin ajan vahvistimet toimittavat kaiuttimille puhdasta A-luokkaa, sen jälkeen pusketaan parhaimmillaan 180 wattia neljään ohmiin. Vahvistinten kotelot ovat metalliprofiilia, jotka toimivat samalla jäähdyttiminä. Viilennyksen varmistamiseksi käytössä on myös tuulettimet, joiden vienon vihellyksen kuulee hiljaisessa huoneessa, mutta ei enää silloin kun musiikki soi.

Vahvistinten koko on ainakin itselleni hieman ongelmallinen. Ne ovat sen verran leveitä, ettei niitä voi sijoittaa vierekkäin normaaliin laitetelineeseen. Päällekkäin sijoituskaan ei liene optimaalinen lämpenemisen takia, mukana kyllä toimitetaan hienot punaiset metalliset telineet joilla ne saa lattialle pystyyn. Mikäli löytyy sopivasti tilaa. Omalla kohdallani kätevintä olisi ollut se, että vahvistimet olisivat olleet syvempiä ja kapeampia, jolloin ne olisi saanut sijoitetua vierekkäin räkkiin.

Sijoittamalla virtalähteet kotelon ulkopuolelle on varmasti päästy eroon monesta ongelmasta, mutta täysiä pisteitä ne eivät itseltäni saa mekaanisen tuntuman suhteen. Ne ”hölskyvät” pistorasiassa, ja tökkelit ovat vähän halvan patenttiratkaisun omaisia.

Pelkkää kehua ansaitsee sitten itse vahvistinten laatutuntuma. Niiden viimeistely on virheetöntä, viiden kilon paino / kpl on ok, ja namiskoissa on hyvä käyttötuntuma. Molemmista monopäätteistä löytyy kolme nappia: takaa ulostulon voimakkuus sekä rca / xlr -liitännän valinta, edessä virtakytkin. Vahvistimen toimintamoodi ilmaistaan edessä olevilla led-valoilla.

Burson on kuuluisa operaatiovahvistimien valmistaja, joten ei ole ihme että näissä vahvistimissa on opareihin panostettu. Niiden sisältä löytyvät Burson V6 Vivid -operaatiovahvistimet, samat jotka olen itseasiassa laittanut myös omaan päätteeseeni varsin hyvin lopputuloksin https://diabolusinhifi.com/2021/12/25/paatevahvistimen-twiikki-operaatiovahvistin-burson-audio-supreme-sound-opamp-v6-vivid-dual-discrete/. Toinen yhteinen asia Proceed-päätteeni ja Bursoneiden monojen kanssa on se, että Proceed on rakennettu tuplamono -periaatteella. Eli oikealla ja vasemmalla kaiutinkanavalla ei ole muuta yhteistä kuin virtajohto ja -kytkin, sekä kotelo.

Eräs hankaluus testiä ja vertailua omaan päätteeseeni ajatellen on se, että omassa Proceedissani on kahdet kaiutinliittimet, joita käytän kaiutinten tuplajohdotukseen (Tellurium Ultra Black). Bursoneissa on liittimet vain yksille johdoille. 

Aloitan uuden elämäni Bursoneiden kanssa niin, että poistan kaiutinten tuplajohdotuksen, ja laitan Bursonit tulille. Kuuntelen niiden musiikkia niiden kautta muutaman päivän, ja tämän jälkeen päätän aloittaa vakavammin kuuntelun, sekä vertailun omaan päätteeseeni. Nyt uskon, että olen jo ”oppinut pois” tuplajohdotuksen tuomasta mahdollisesta edusta.

Eli hyvät lukijat, seuraavaksi sukelletaan sekaan omiin kuuntelukokemuksiini, joissa vertaan Bursonin monovahvistimia omaan Proceed-päätteeseeni. Testit on tehty vajaan kahden viikon sisällä, kun ensin kuuntelin jonkun päivän Bursoneita ilman sen ihmeempää keskittymistä. Testimusiikkina on toiminut hyvinkin monenlaista tavaraa, Joe Bonamassa ei kylläkään kuulunut soittolistalle. Jokaisen biisin kuuntelen erikseen sekä Bursoneilla että Proceedilla, jotta en ole liian pitkien muistikuvien varassa, vaan vaihto tapahtuu välittömästi.

Alkuvaiheen kuunteluissa olen saanut Bursonista fiiliksen, että sen yläpää on avoin, kirkas ja tarkka. Bassossa ei välttämättä ole hurjasti voimaa, mutta se mitä kuuluu on usein selkeää. Fiilis lopputloksesta on kuitenkin ristiriitainen; nimittäin yläpään kirkkaus on kaksiteräinen miekka. Joillakin biiseillä, ja joissakin ympäristöissä, se voi toimia hyvin. Mutta se voi myös olla liiankin kirkas, rasittava, ja ”epäsovpivalla” musiikilla tulos voi olla jopa riipivä. 

Lähdetään käymään tuloksia läpi biis biisiltä. Alan Parsons Projectin Eye in the Sky toimii Bursoneilla hienosti, juurikin yläpään hyveet sattuvat sopimaan tälle biisille erinomaisesti. Lopputulos on kuulas, kaunis ja avoin esitys. Äänikuva on laaja, biisin kuunteleminen on erittäin miellyttävää.

Seuraavaksi nappaan soittolistalta hieman poikkeavampaa musiikkia. Kuinka toimii Bursoneilla ruotsalainen kuolometalli? Hypocrisy toimitti vuonna 2021 alan parhaan albumin, Worshipin. Laitan levyltä soimaan kappaleen Chemical Whore. Lopputulos on heikko, särökitarat ja diskantit sihisevät ja kihisevät, biisin kuuntelu on tuskaista. Proceedilla särökitara kuulostaa siltä miltä pitääkin eikä muutu kihiseväksi, ja bassossa on enemmän ytyä.

Rautalankayhtye The Shadowsin biisi Genie With the Light Brown Lamp soi Bursoneilla mainiosti. Yläpään tarkkuus sopii tälle kappaleelle mainiosti, eikä tule tunnetta että diskanttia olisi liikaa. Hieno esitys Bursoneilta, Proceed kuulostaa suljetummalta ja tarkkuutta sekä heleyttä puuttuu.

Haluan testissä kokeilla mahdollisimman monta musiikkityyppiä, joten laitan soimaan rankemman pään elektroindustriaalia. Suicide Commandon God is in the Rain edustaa lajinsa kermaa; melodinen ja rankka esitys nostaa parhaimmillaan käsikarvat pystyyn. Bursoneilla tämä tapahtuu kuitenkin vääristä syistä: nyt syntikat riipivät korvia, ja särötetyt soundit eivät pelitä sitten lainkaan. Basson jymäytykset ovat Proceedilla voimakkaammat ja niissä on enemmän sävyjä, yläpäätä kuuntelee mieluummin Proceedin kuin Bursoneiden kautta.

Siirrytään seuraavaksi rauhallisempiin ja akustisempiin tunnelmiin. Opethin aikoinaan pankin räjäyttäneeltä Damnation -levyltä löytyvä Windowpane on lähestulkoon täydellinen biisi. Se sisältää herkkää laulua, akustista- sekä sähkökitaraa, ja erittäin kauniisti laulavan sähköbasson. Burson tuo esiin taas kerran tavaramerkkinsä, melkoisen kirkkaan yläpään. Nyt mennään rajoilla, onko se liian kirkas vai ei – muuten kirkassointisessa laitteistossa varmastikin olisi. Minulla se on itseasiassa varsin sopiva, ja jälleen yläpään erottelukyky sopii mainiosti. Bassopuolen Proceed hoitaa voimakkaammin ja selkeämmin.

Täydellisesti Bursoneille sopiva biisi on The Wicker Man -elokuvan soundtrackilta löytyvä kappale Willow’s Song. Akustinen kappale kasvaa pikkuhiljaa, ja naisen hoitamat vokaalit ovat herkät ja kauniit. Bursonien esilletuonti on selkeä, avoin, herkkä ja mainio. Hassua on se, että vaikka yleensä Proceed on tuottanut voimakkaammat bassot, tässä biisissä vähäeleisten rumpujen matala soundi toistuu Bursoneilla voimakkaampana ja selkeämpänä. Tuntuu siltä, kuin olisi itse läsnä biisin tapahtumapaikalla; mukana elokuvassa.

Siirryn ulos Bursoneiden mukavuusalueelta, ja valitsen biisiksi Therionin Abba-coverin Summernight City. Metalli- ja sinfonisen musiikin yhdistelmä ei Bursoneilta taitu sitten lainkaan, johtuen suurimmaksi osaksi jälleen siitä, että särökitara toistuu epämiellyttävänä kihinän ja sihinän sekoituksena. Ei tee mieli kuunnella yhtään enempää kuin on pakko.

Nyt minulla alkaa olla Bursoneista jo sen verran käsitystä, että osaan suunnilleen ennakkoon arvata mikä musiikki niille sopii, ja mikä ei. Santanan She’s Not There toimii mainiosti, jälleen yläpään resoluutio ja avoimuus hymyilyttävät positiivisessa mielessä. Huonona puolena voi mainita sen, että äänitteessä kuuluva laulajan pieni sibilanssi voimistuu Bursoneilla.

Koskapa en ole aikoihin kuunnellut 90-luvun progemetallia, päätän laittaa soimaan Dream Theaterin klassisen Lie -biisin. Tämä biisi sisältää reippaasti murisevaa bassoa, kuin myös särökitaraa ja voimakkaan lauluraidan. Bursoneilla lopputulos on omituinen, vokalistin äänessä on melkoinen määrä kummallista metallista kihinää, eikä biisi oikein pysy kasassa. Proceedilla kuunneltaessa vokaalien omituisuuden juuri ja juuri erottaa. Proceedilla basso murisee muhevammin, kitara kuulostaa siltä miltä pitääkin ja esitys on huomattavasti koherentimpi kuin Bursoneilla.

Saksalaisen goottimetallia soittavan Mono Inc. -bändin Louder than Hell (platinum edition) kuulostaa Proceedilla aivan eri planeetalta kuin Bursoneilla. Bursoneilla alapäässä ei ole vastaavaa voimaa, vokaalit ovat ohuet ja ihmeellistä kihinää kuuluu jälleen. Alkaa olla aika lailla selvää, että Bursonien forté ei ole metallimusiikki. Edes rauhallisempi sellainen.

Mutta koska tapanani ei ole jättää asioita puoliväliin, jatkan vielä testausta ja jatkan raportointia. Death metal -orkesteri Benedictionin tuoreimman levyn mainio videobiisi Stormcrow toimii Bursoneilla yllätyksekseni varsin hyvin. Basso on hyvää tasoa, ja jopa särökitarat toimivat tällä kertaa ihan ok. Tämä johtuu varmastikin siitä, että kitarat on viritetty melkoisen matalalle. Bursonille voitto omaan vahvistimeeni verrattuna paremman selkeyden ja tarkkuuden ansiosta.

Jatketaan vielä Bursonin vahvuusalueeseen kuuluvalla biisillä. Wolf Hoffmanin upeasti sähkökitaralle ja kumppaneille sovittama Les Pécheurs De Perles: Je Crois Entendre Encore soi todella hienosti. Bursoneilla äänikuva on komea, muuten homma hoituu kohtuullisesti mutta välillä ylempi keskialue / yläpää meinaa hieman mennä sekaisin.

Otetaan vielä yksi cover-biisi. Godgoryn erinomaisesti onnistunut cover Acceptin klassisesta Princess of the Dawn -biisistä on Bursoneilla kirskuvaa kuunneltavaa. Basso sekä akustiset kitarat soivat ihan ok, mutta muuten mennään metsään, ja pahasti. Särökitarat viiltävät korvia. Proceedilla esitys on huomattavasti paremmin hanskassa, sitä on miellyttävä kuunnella ja bassossakin on enemmän botnea.

Päätän lopettaa kuuntelukierroksen niin omituiseen biisiin, että kenenkään ei pitäisi tulla sanomaan että sitä on taas kuunneltu vain yhtä genreä ja paskaa musiikkia. Perfume Geniuksen erinomainen biisi, Teeth, kuulostaa bursonilla varsin messevältä. Herkän herkkä kappale toistuu kaikkine nyansseineen ja omituisuuksineen kuulaasti, tarkasti ja herkästi. Varsinkin kohdassa, jossa tulee lisää soittimia mukaan, Bursonin parempi resoluutio vetää pidemmän korren. Basso on molemmilla vahvistimilla tämän biisin kanssa suunnnilleen samaa tasoa.

Olen testissäni tehnyt paljon vertailua Bursoneiden ja oman vahvistimeni kanssa. Se antaa tietysti hieman biasoidun näkökulman, mutta uskallan kuitenkin väittää että monet havaintoni Bursoneiden soinnista ovat yleispäteviä. Niitä ovat muunmuassa turhankin suuri kirkkaus, hyvä resoluutio yläpäässä, hieman ponneton bassotoisto sekä hyvinkin potentiaaliset ongelmat vaikkapa metallimusiikin sekä elektronisen musiikin kanssa. 

Kauniilla musiikilla Bursonit voivat soida kauniisti, ilmavasti, tarkasti ja jopa miellyttävästi. Rujommalla musiikilla niiden toisto voi helposti muuttua epämiellyttäväksi kihinäksi, ritiseväksi särömössöksi josta on kuuntelunautinto kaukana. 

Dire Straitsia näillä varmaan kuuntelee ihan mielellään, mutta kannattaa testata omalla musiikilla miten homma loppujen lopuksi pelittää.

PS: Kun olen poistanut Bursonit käytöstä, kytken kaiuttimet taas tuplajohdotetuiksi Proceedin kanssa. Nyt käy hyvinkin selväksi, että Bursoneilla ei ole jakoa minun ympäristössäni. Tämän muutoksen myötä Proceedin bassopuoli on entistäkin seurattavampi sekä hitusen voimakkaampi, ja erinomainen piirre on se, että yläkertaan tulee lisää ilmaa, resoluutiota ja selkeyttä. Eli Bursoneiden etumatka tietyillä osa-alueilla on otettu kiinni, ja vanha etumatka pysyy.