Olen nelisen vuotta sitten arvostellut tämän vallan mainion murder folk -albumin Imperiumiin. Ajankohtaiseksi tämä levy tuli siksi, että siitä julkaistiin juuri uusi LP-painos, jonka tilasin jenkkilästä. Teen nyt ensin pienen vertailun LP vs. Qobuz-striimi, tämä osuus on uutta tekstiä. Sen jälkeen voitte lukea levyn arvostelun.

Vinskan soundit ovat ensikuulemalta hyvinkin lähellä striimiä. Mutta kun levyä aikansa rauhassa pyörittää, ja vertailee Qobuziin, alkavat erot tulla esiin. Tällä kertaa vinyylin tuotanto on onnistunut hyvin, sillä LP:llä musiikissa on enemmän ilmaa ja eloa. Vokalistin hieman nasaali ääni on vinskalla miellyttävämpi, ja onpa äänikuva myös leveyssuunnassa asteen parempi kuin Qobuzilla. Eli tosidiggareille voin suositella vinyylin hankintaa.

Levyarvostelu:

Harvoin tulee eteen niin käsittämätöntä ja omituista musiikkia kuin Harley Poe. Perustana on varsin simppeli folk-musiikki, mutta voi, kuinka omituiseen kääreeseen tuo folk pakataankaan. Biisit soitetaan lähinnä akustine kitara – banjo – akustinen basso -pohjalta, ja välillä mausteina käytetään huuliharppua tai haitaria. Usein käytetään mausteena myös melodicaa. Biisien tempo on keskimäärin kohtuullisen nopea, ja vokalisti vetelee lauluja ihan omilla sfääreillään ja mittapuillaan. Vokaalit ovatkin yksi Harley Poen erottavia tekijöitä ja vahvuuksia; vokalistin lauluääni on hyvin omanlaisensa ja varsinkin fraseeraus on omituisuudessaan erinomaisen toimiva – mieleen tulee lähinnä määkivä teuraskaritsa.

Mutta ei Harley Poen omituisuus vielä siihen lopu. Sillä nyt ne omituisuudet vasta alkavatkin, kun aletaan käsitellä bändin sanoituksia. Sanoitukset tihkuvat nihilismiä, mustaa huumoria, misantropiaa ja itseinhoa. Kummallisen kontrastin saavat aikaan sanoitusten, laulun ja musiikin Bermudan kolmio – kyseessä on kombinaatio joka muistuttaa lähinnä Bod Dylania vainoharhaisellla happomatkalla. Otetaanpa joitain esimerkkejä levyn parhaista biiseistä: Transvestites Can Be Cannibals Too kertoo minä –muodossa transvestiitista joka haluaa olla myös kannibaali. Laajemmassa kontekstissa se kertoo äärimmäisestä irtolaisuudesta suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan ja ihmisiin. Kappaleen laulumelodia, varsinkin kertosäe, on varsin mainio ja yksinkertaisuudessaan nerokas.

Levyn kuuluisin kappale on The Hearse Song. Sen sanoitus pohjautuu kansanlauluun jonka alkuperää ei tiedetä – tiedossa on esimerkiksi se, että brittiläiset ja amerikkalaiset sotilaat lauloivat sitä ensimmäisen maailmansodan aikana. Tätä makaaberia viisua ovat myös lapset rallatelleet aikoinaan. The Hearse Song kertoo siitä kuinka ei kannata nauraa ruumisvankkureiden mennessä ohitse – voit olla itse seuraava. Tämän jälkeen laulu etenee kovin graafisissa sfääreissä kertoen varsin yksityiskohtaisesti mitä ruumiille tapahtuu isossa mustassa laatikossa maan alla. Mainio, jopa doom-standardin mukaiset sanoitukset sisältävä kappale, jota muun muassa Lasten hautausmaa on lainannut eräässä kappaleessaan.

Harvinaisen sekopäinen balladikin levyltä löytyy: Taxidermy Girl kertoo surullisen, kaihoisan rakkaustarinan jonka lopussa ei yllättäen kunnian kukko laula. Laulu loppuukin kauniisti ”I’m going to tear out your eyes, and your insides, as I sing my song”. Hulluuden tunteen kappaleessa tuo jälleen laulusuoritus joka voisi olla lähes suoraan biisistä Delilah,varsin isoilla promillelukemilla.

I am the Living Dead hölkkää kuin hirvi ja soi kuin La Bamba; jälleen kerran ollaan ympäröivän yhteiskunnan ulkopuolella, tällä kertaa elävänä kuolleena. Toivoa, riemua tai elämäniloa ei ole olemassa vaan erilaisuus on ainoa eteenpäin ajava voima.

Kuten on varmasti jo tullut selväksi, Harley Poe ei ole tarkoitettu kaikille. Suosittelen kuitenkin kokeilemaan, sillä ainakin maailmankuvasi laajentuu.

(Levyarvostelu on julkaistu alunperin https://imperiumi.net -mediassa)