Diabolus in HiFi

80-luvun loppupuolella olin nuorena nöösinä töissä Ylivieskan Stereo Ky:ssa. Yritys myi perustavaran lisäksi kunnon hifiä – hyllystä löytyi muun muassa Revoxia, Nakamichia, Luxmania sekä Bang & Olufsenia.

Myynnissä oli luonnollisesti myös televisioita, ja laadukkaita videonauhureita. Näitä demottiin yleensä joko Tina Turnerin live-VHS:lla, tai Dire Straitsin Live Alchemylla.

Kyllä siinä kansa kummastui, kun näitä soiteltiin B&O:n telkkarin kautta – ääni oli varsin vakuuttava.

Jonkin aikaa sitten löysin levymessuilta varsin hyvässä kunnossa olevan Live Alchemy-LP:n, jonka ostin kieltämättä hiukan nostalgisissa tunnelmissa. Nyt viimein päätin alkaa tekemään pientä testiä, miten se pärjää vertailussa Qobuzin striimattua versiota vastaan.

Live Alchemy on äänitetty vuonna 1983 Lontoon Hammersmith Odeonissa, ja se on Dire Straitsin ensimmäinen livealbumi. Ajankohta on mielenkiintoinen, sillä Love over gold oli julkaistu edellisenä vuonna, ja totaalisesti pankin räjäyttänyt Brothers in Arms tultaisiin julkaisemaan vuonna 1985. Bändin kokemus ja jo kohtuullisen hyvä hittiarmada mahdollistivat keikalle monipuolisen biisikattauksen, ja varsinkin soitto soi upeasti. Live Alchemy kuuluu omassa osastossani sarjaan erinomaiset livelevytykset.

Tupla-LP on äänitetty analogisesti legendaarisella Rolling Stones mobile studiolla. Rolling Stones oli kyllästynyt maksamaan studiovuokria, ja muutenkin äänitysten hankalaan toteuttamiseen, joten he päättivät perustaa oman RSM-mobiilistudionsa vuonna 1968.

Tuosta eteenpäin kyseinen mobiilistudio oli suosittu myös muiden artistien puolelta, sitä käyttivät niin Led Zeppelin, Deep Purple, The Who kuin Dire Straitskin, vain joitakin mainitakseni.

Mobiilistudion tekniikka oli huippuluokkaa, ja sitä päivitettiin jatkuvasti – 70-luvulla kulkuneuvoon vaihdettiin esimerkiksi 24-raitainen 3M:n kelanauhuri. Mobiilistudiosta on paljon mielenkiintoisia juttuja ympäri nettiä, ja luonnollisesti Wiki-sivukin löytyy. Kannattaa tsekata jo ihan yleissivistyksenkin vuoksi.

Vertailu

A-puoli avataan loistavalla Once Upon a Time in the West-biisillä. Viritän soittimet levyn alkuun, ja lasken neulan alas; vertailu on helppoa, koska tarvitsee ainoastaan vaihtaa vahvistimen sisääntuloa. Olen asettanut linjaotot niin, että voimakkuuseroja ei ole.

Aloitan ensimmäiseksi Qobuzilla – tulos on hieman mitäänsanomaton ja tunkkainen, mutta jokseenkin ok. Vaihdan sisääntulon kauko-ohjaimella vinskalle, ja järkytyn aika lailla. Soundi on aivan eri maailmasta; positiivisessa mielessä.

Nyt soundimaailmasta löytyy ilmaa, syvyyttä ja leveyttä. Dynamiikkaa on aivan eri tavalla kuin Qobuzissa, tunnelma on livemäinen verrattuna striimin tunkkaisuuteen. LP:llä ääni tulee ulos kaiuttimista, ja täyttää myös takaseinää. Korkeuttakin on. Ja nimenomaan tuo livemäinen soundi sekä ”stagemainen” ulosanti ovat itselleni tärkeitä. Soundillisia eroja voisi hyvinkin verrata Metallican Black-albumiin.

Voi todellakin sanoa, että tämä levy ei ollut hukkaostos, vaikka ei aivan halpa ollutkaan.

On hyvinkin mahdollista, että tämänkin jutun jälkeen aletaan taittamaan peistä formaattien teknisistä kyvyistä, ja näillä todistetaan että LP ei voi soida paremmin. Teknisessä mielessä näin voi varmaankin olla, mutta itse kuuntelen aina sitä formaattia mikä kuulostaa paremmalta. Jos digi on täydellinen, minkä takia digiversio tästä levystä on sitten niin paljon huonomman kuuloinen?

Olen viime vuosina ostanut varsin vähän uusia LP:tä, laatuongelmien sekä äänenlaadullisten puutteiden vuoksi. Voi olla ritinää, ja hyvin usein diginä äänenlaatu on parempi. Mutta aika usein vanha tavara kuulostaa vinskalla paremmalta. Tiedä sitten miksi – eikä se hirveästi kiinnosta, vaan äänenlaatu edellä mennään tässä taloudessa.

Levy: Dire Straits / Live Alchemy, painos Vertigo VERY 11

Testilaitteisto: vahvistin McIntosh MA352, striimeri/DAC Naim NDX5SX2, Stepup transformer Graham Slee Elevator EXP, Levysoitin Linn Sondek / Kore / Kendo / Arko, kaiuttimet modatut System Audio Explorer master. Signaalijohdot Telluriumia ja Chordia, virtajohdot Furutech