Diabolus in HiFi

System of a Down on yksi harvoista, suurista itseäni kiinnostavista bändeistä, joka minulla on vielä näkemättä. Kun viime syksynä tuli tieto että bändi tekee keikan Tukholmassa, päätin hankkia sinne liput muutaman ystäväni kanssa.

Keikka pidetään valtaisalla Strawberry-areenalla, jonne Taylor Swift keräsi taannoin yli 60 000 katsojaa. Olen tehnyt jo kauan sitten päätöksen, että en enää stadionkeikoille lähde, mutta System of a Down saa tehdä poikkeuksen. Katsotaan mitä tulee.

Kulkeudun Tukholmaan yölaivalla. Parkkeeraan autoni satamaan, ja jatkan metrolla keskustaan jossa kaverini jo odottavat – he olivat tulleet paikalle edellisiltana, ja kävivät katsomassa Tool-vokalistin A Perfect Circle-bändin esiintymistä Gröna Lundissa. Suhteellisen tylsä keikka, kuulemma.

Päästyäni keskustaan, käyn ensitöikseni Coopin myymälässä hakemassa pari mehupulloa. Tuikkaan luottokorttini maksupäätteeseen, johon ilmestyy hämmentävä teksti: ”Error”. Ei toimi, vaikka kokeilen korttia uudelleen. Pian käy ilmi, että jostain omituisesta syystä luottokorttini sai koko kaupan kassajärjestelmän sekaisin. Jono takanani kasvaa, myyjät kaivavat esiin manuaaleja. Yksikään kassa ei toimi – ja on ruuhka-aika. Kuittaan tilanteen nopeasti lainaten valtiomies Alexander Stubbia: ”Sori siitä”, ja pakenen paikalta. Ensimmäinen sissi-isku on suoritettu, suoraan Tukholman elinkeinoelämän ytimeen.

Hotellissa minua odottaa kahden erillisen huoneen sijaan neljän hengen kimppakämppä, jossa yksi parivaljakko nukkuu onnellisena parisängyssä. Ennekö? Itselleni on onneksi säästetty ihan oma peti. Potkin pahimmat kärpäsröykkiöt pois edestä, ja asettaudun taloksi.

Puolen päivän kulmilla alamme ottamaan tilannetta haltuun hotellin sisäpihan terassilla, jossa voi onneksi nauttia omia juomia. Yksi oluthipstereistämme kävi jo aamutuimaan noutamassa läheisestä Systembolagetista itseasiassa vallan maukkaita IPA-oluita, joita sitten pikkurilli pystyssä maistelimme. Kannettavasta kaiuttimesta soi kauhukseni ties mitä miukunaa ja moukunaa, huomaan myös, että ilmeisesti grunge elää edelleen. Rest in peace, Chris Cornell.

Illan lähestyessä alamme himmailemaan oluenjuonnin kanssa, ja lähdemme suuntaamaan Strawberry-areenalle. Matka hoituu parilla metrolinjalla, sekä reilun kilometrin mittaisella kävelyllä. Varsin OK.

Perillä areenan valtava koko alkaa hahmottua. Kävely lattiatason sisäänkäynnille tuntuu kestävän pienen ikuisuuden, ja lähdemme tunkemaan itseämme lavan suuntaan. Ensimmäisenä lämppärinä esiintynyttä Acid Bathi-orkesteria emme nähneet, mutta eipä tuolla niin väliä. Itseäni ei missään muodossa kiinnosta myöskään toisena aktina esiintyvä Queens of the Stone Age, jonka biiseistä muistan ainoastaan aikoinaan Playstationin Guitar Herolla räpsyttelemäni No One Knows-kappaleen.

Olemme päässeet sijoittautumaan kohtuullisen hyvin. Lavalle paikastamme on matkaa ehkä nelisenkymmentä metriä, mutta areenan valtavassa mittakaavassa se ei tunnu miltään. Miksauskoppi on kaukana takana päin.

”QOTSA” aloittaa, eikä loppua tunnu tulevan. Iäkkäiden setämiesten laiskanpulskea riffittely on tylsistyttävää kuunneltavaa, eikä muukaan areena tunnu juuri syttyvän. Päät nyökkivät, mutta kliimaksista ollaan kaukana. Kenenkään ei voi sanoa ruiskivan housuihinsa tästä esityksestä – herrat itsekin tuntuvat tämän tietävän. Keikan loppupuolella soitetaan jonkin verran vauhdikkaampia biisejä, ja yleisöön saadaan jo hieman vauhtia. Edessämme pyörii pieni pittikin hetkisen ajan.

Kun kivikauden kuningattaret ovat kadonneet lavan taakse, on helppo huomata keitä yleisö on tullut katsomaan. Jengiä alkaa pakkautumaan lattialle, tunnelma tiivistyy, tungetaan, tungetaan, tungetaan. Aallot alkavat kiertää istumakatsomoissa lähes tauotta.

Ja viimein se tapahtuu: System of a Down saapuu lavalle, ensimmäinen tahti räjähtää kaiuttimista halullisen yleisön tärykalvoille. Saman tien jengin kaljat lentävät ilmaan, vaatteet kastuvat oluesta ja hiestä. Hyperaktiivinen musiikki räjäyttää tajunnan, suvantovaiheet ovat vain tyyntä myrskyn välillä. Pitti pyörii edessämme tauotta, bändi on aivan loistavassa vedossa. On kuin eilistä ei olisikaan -ja huominen on siellä jossain. On vain tämä hetki; hyppimistä, laulua, naurua, areenan yleisössä on aivan uskomattoman hieno yhteishenki. Muistan, minkä takia keikoilla käydään.

Keikan settilista on täyttä parhautta bändin koko uran ajalta. Jokaiselle löytyy jotain, jokaiselle ansionsa mukaan – Jedem des Seine, sanoisi saksalainen. Keikan suvantovaihe tapahtuu Lonely Day-biisin aikana, jolloin myös pitti rauhoittuu ja päättää alkaa soutamaan. Kaleeriorjana kohti Roomaa, lauloi punk-yhtye Sehr Schnell aikoinaan. Tuntevatkohan ruotsalaiset tämän kappaleen? Onko koko soutusysteemi seurausta tästä punk-aikakauden huipentumasta?

Keikan aikana löydän jotain, jonka luulin jo menettäneeni, syvältä itsestäni – ikuisen nuoruuden, raivon, kiihkeyden, rakkauden musiikkiin. Puin nyrkkiä, hypin, pyörin mukana tungoksessa. Olen ikionnellinen. On vaikea kuvitella, voisiko mikään muu kuin System of a Down saada saman aikaan?

Kun Mesmerize-albumin Lost in Hollywood soi, olen saanut kyllikseni. Tämän kappaleen jälkeen minun on vaikea miettiä, mitä vielä voisin kaivata tältä illalta. Muutaman biisin kuluttua päätän lähteä ulos – paita on liimautunut kiinni ihooni, ja areenan helvetillisen huono ilma saa minut huonovointiseksi. Saan kuin saankin kuljetettua itseni ulos, eikä aikaakaan niin keikka on ohitse.

Olen tyytyväinen. System of a Down oli mielettömän kovassa iskussa, mieleen ei tämän bändin kohdalla tule mitään nillittämistä. Syöksyn muiden kymmenien tuhansien onnellisten musiikinrakastajien mukana tavoittelemaan Tukholman keskustaa.