Diabolus in HiFi

Saksassa järjestetään vuosittain melkoinen määrä erilaisia pienempiä ja suurempia goottikansan tapahtumia. Kesällä festareista suurimmat ovat Amphi, M’era Luna sekä Wave Gothic Treffen.

Wave Gothic Treffen ei edusta kesäfestaria perinteisessä mielessä, vaan se on tavallaan sateenvarjo Helsingin kokoisen suurkaupungin alueen erilaisille tapahtumille ja tapahtumapaikoille. Viiden päivän aikana ympäri kaupunkia tapahtuu jatkuvasti, jokaiselle löytyy varmasti mielenkiintoista kuultavaa ja katsottavaa. Tapahtuman pääpaikka on Agra-hallen, puolen tunnin ratikkamatkan päässä Leipzigin keskustasta. Agran läheisyydestä löytyy myös leirintäalue.

Liikkumista Leipzigin alueella helpottaa se, että maltillisesti hinnoiteltuun festarilippuun sisältyy ilmainen joukkoliikenne Leipzigin alueella – poislukien junat. Eli ratikalla ja bussilla saa matkustaa ilmaiseksi niin paljon kuin sielu sietää. Rannekkeella on sisäänpääsy jokaiseen festarin keikkaan.

Virallisesti festari alkaa jo torstaina, mutta itselleni se on matkustuspäivä, eikä takerruta siihen sen enempää vaan sukelletaan eteenpäin.

Ensimmäinen päivä

Perjantaina aamupäivällä käyn vaihtamassa postitse saadun lipun ranteeseen laitettavaan nauhaan. Paikkana on Moritzbastei, yliopistorakennuksen vieressä sijaitseva kulttuurirakennus. Katolla olisi pieni keskiaikamarkkinamesta, mutta sinne joutuu maksamaan erikseen pääsymaksun ja jätän paikan väliin. Rannekevaihtopisteen läheltä löytyy pari isoa telttaa, joissa myydään kaikenlaista goottikampetta, raahaan itseni sinne. Kuumuus on melkoinen, ulkona ilman lämpötila lähentelee kolmeakymmentä, ja aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta.

Olen käynyt Saksassa goottifestareilla jo kymmenisen kertaa. Yhtenä syynä tähän on varmastikin se, että ihmiset ovat äärimmäisen ystävällisiä. Aina löytyy juttuseuraa, eikä ketään katsota kieroon. Rannekejonossa tutustuin pariin saksalaiseen, ja lähden seuraavaksi nauttimaan heidän kanssaan virvokkeita kaupungille. Samalla käyn ostamassa itselleni kengät – vaikka lenkkarit ovatkin hyvät kävelyjalkineet, pitää koittaa säilyttää jonkinlaista uskottavuutta.

Kuin varkain päivä onkin kulunut, ja kävelen Leipzighalleen katsomaan C-Lekktorin keikkaa. Leipzighallen sisälle mahtuu arviolta viitisensataa henkilöä, ja sali on tupaten täynnä. C-Lekktor edustaa EBM:n rankempaa laitaa – juuri sitä mistä pidän. Biisit ovat meneviä, melodiat tarttuvia ja jengi nauttii mukana. Erinomainen meininki, joskin nautintoa rajoittaa se että lähemmäs keikkalavaa on vaikea päästä.

Leipzighallessa olisi illan aikana vielä muitakin keikkoja, mutta ne eivät oikein jaksa innostaa, joten päätän lähteä kaupungille syömään. Lisää kävelyä. Jostain syystä juuri tänään ei oikein jaksa innostaa lähteä metsästämään keikkoja myöskään ympäri kaupunkia, edellisen illan riennot ja tämän päivän kävely sekä kuumuus ovat vieneet mehut.

Illan erikoisin tapahtuma on keskiaikaisessa Peterskirchessa pidettävät teknoravet. Tämä täytyy tietysti kokea. Kävelen kirkolle hieman ennen puolta yötä, ja järkytyn. Kirkon ulkopuolella on tavaton jono, joka on kierretty ympyrän muotoon. Paju tuoksuu kesäillassa. Jonotan sisäänpääsyä hieman yli puoli tuntia, mutta kyllä kannatti. Kirkon uksesta sisään astuttua tunnelma on huikea.

Paikka on tupaten täynnä, tekno raikaa, molemmin puolin kirkkoa on baaritiski. Valaistus on yksinkertainen mutta erittäin toimiva, ja hyvin hypnoottinen yhdessä musiikin kanssa. Helvetilliset bakkanaalit keskellä kirkkoa tuntuvat erikoiselta ratkaisulta – mitenköhän menisi läpi vaikkapa Turun tuomiokirkossa? DJ-lava löytyy keskeltä kirkkoa, soittajat vaihtuvat kohtalaisen tiheään tahtiin, huumaava syke vie mukanaan, valot sykkivät pelastusta tai kadotusta – kullekin omansa mukaan. Aivan upea kokemus.

Sitten kävely hotellille – 20 000 askelta on tältä päivältä täyttynyt.

Toinen päivä

Auringonpaahteinen helle yrittää tosissaan päihittää Leipzigin kaduille päätyneen goottikansan. Silinterihattujen saumat ratkeilevat, kenkien liimauksen irtoavat, meikit valuvat pitkin kasvoja. Autojen pakokaasut sattuvat keuhkoihin astetta kovemmin.

Jostain syystä päätän lähteä levydivariin. Kävellen, tietysti. Divarista löytyy Harry Belafontea sekä saksalaista torvimusiikkia, jalkakäytävältä saisi vinyylisinglejä ilmaiseksi. Päätän laistaa tarjouksen.

Divarin läheltä bongaan mielenkiintoisen festaritapahtuman – ruumisautojen kokoontumisajon. Parkkipaikalla on nelisenkymmentä ruumisautoa, vanhimmat taitavat olla 60-luvulta. Löytyy niin saksalaista osaamista kuin jenkkirautaakin, aika monen auton omistajat ovat nähneet vaivaa myös koristeluihin. Autojen sisältä löytyy arkkuja ja erilaista rekvisiittaa. Passaa tässä synnintunnosta kärsivän miettiä omaa kuolevaisuuttaan.

Viktoriaaninen puistopiknik on jokavuotinen WGT-perinne; siispä sinne. Kävely ratikkapysäkille, ja puolen tunnin matka täpötäydessä, ilmastoimattomassa ratikassa saa hymyn hyytymään ainakin meikäläisellä. Perillä tietysti lisää kävelyä.

Mutta itse puistossa huomaan, että kyllä kannatti. Todella laajalla alueella on mitä mielikuvituksellisimpiin asuihin pukeutunutta väkeä, ja suomalainen vappupiknik Helsingissä jää todellakin toiseksi kun näkee kuinka gootit ovat omat piknikinsä varustaneet. Aivan uskomattomalla pieteetillä tehtyjä asetelmia, koristeita ja herkkuja. Onnellista puheensorinaa, hymyileviä kasvoja, mahtavaa ajanvietettä. Katoksessa nainen soittaa sähköselloa, ja kaksi arviolta kymmenvuotiasta tyttöä tanssii mukana. Upea tunnelma.

Tungos puistossa on kuitenkin sen verran suurta, että pieni pakokauhu alkaa iskeä ja lähden takaisin Leipzigin keskustaan. Kävelyä, puoli tuntia raitsikkaa, ja kävely hotellille. Jipii.

Itselleni päivän odotetuin tilaisuus on Peterskirchessä järjestettävä urkubakkanaali. Luvassa on muun muassa And One-bändissä koskettimia soittavan Nico Wieditzin keikka – Toccata ja Fuuga, Depeche Mode, The Prodigy ja Terminator yhdistyvät elektrobiittien ja urkumusiikin kanssa. Mielenkiintoista.

Kävelyn jälkeen perillä odottaa aivan tavaton jono. Nyt ei näytä hyvältä. Kirkon ovi suljetaan edessäni, olen siitä viiden metrin päässä. Meille ulkopuolelle jääville kerrotaan, että ovet ovat lopullisesti kiinni, sisäänpääsyä ei enää ole. Tästähän voisi keksiä jonkinlaisen, vaikkakin ontuvankin, vertauskuvan.

Kävelen ontuen takaisin päin, ja päätän lähteä ratikalla Agran suuntaan – en ole siellä vielä käynytkään. Perillä odottaa helvetti. Mielikuvissani keikkalava oli ulkona, ja mikäpä siinä olisi sitten seurailla keikkoja muki kädessä. No, totuus on se, että keikat pidetään tavattoman isossa ja järkyttävän kuumassa, kaikuisassa hallissa. Väkeä riittää kuin lävistyksiä. Mikäli haluaa nähdä bändistä jotain, on pakko yrittää tunkea itsensä vaakasuunnassa lavan eteen. Sivuilta ei näe mitään, hallissa riittää isoja betonitolppia, ja soundit sivulla ovat järkyttävän huonot.

Itävaltalainen Nachtmahr on järkyttänyt sotafetisismiä tihkuvalla esiintymisellään antifa-jengiä jo parikymmentä vuotta. Alun perin pientä suosiota nauttinut bändi on kasvanut kasvamistaan, ja on nyt rankemman sähkösynkiön ykkösbändejä. Eikä varmastikaan vähiten lavaesiintymisen takia, johon kuuluu uniformuja, BDSM-sävyjä, vesipyssyjä sekä kaikenlaista muutakin musiikin ulkopuolista toimintaa. Soinnillisesti bändi on muuttunut alkuajoista; jo joitakin vuosia keikoilla on ollut mukana sähkökitaran soittaja, valitettavasti kitarajuttu ei ole mielestäni toiminut kovin häävisti. Myös bändin primus motorin, Thomas Rainerin, vokaaleista on jätetty efektointi pois sillä mies kykenee omasta mielestään erinomaisen vakuuttavaan lauluun ilmankin.

Agrassa Nachtmahrin keikan seuraaminen on jossain määrin kaoottista; väkeä riittää, hikiset paidat liimautuvat toisiinsa, ilma on raskas kuin paavin anepussi. Lavalla on nyt kitaristin lisäksi myös basisti. Olen positiivisesti yllättynyt siitä kuinka hyvin livekitara ja -basso toimivat, meno on messevää ja soundaa hyvältä – kunhan kykenee pysymään salin keskiosassa. Rainer on liekeissä, juoksee ympäri lavaa ja käy aina välillä soittamassa syntikkaa. Musiikin pauhussa melkein unohtaa Rainerin ankean, kärisevän laulun. Bändin naispuoliset vakijäsenet hoitavat keikan teatraalisen osuuden. Sinänsä komeaa menoa, ja hieno keikka.

Nachtmahrin jälkeen on bändillä kuin bändillä vaikea slotti täytettävänään. Ruotsalainen, hassusti nimetty Cat Rapes Dog on edustaa kitarapohjaista industrial-musiikkia, enkä jaksa tästä oikein innostua. Kun keikan parasta antia ovat taustavideot, on syytä siirtyä sivummalle.

Tilanne salissa on sen verran tukala, että päätän lähteä hetkeksi ulos. Salin takaosasta pääsee pienelle aidatulle ulkoilualueelle, jonka baarissa on ryöstön makua: vesipullo neljä euroa, jostain Lidlin pullosta kaadettu 0,3 litran väljähtynyt limppari kuusi euroa. No, sisätilan kautta etsimään sitä lopullista ulospääsyä ja exitiä.

Huomaan että Agra hallenin toisessa päässä on aivan järjetön määrä erilaisia kauppakojuja ja -tiskejä. Hepeneitä, koruja, kenkiä, vaatteita, “välineitä”, kaikkea mahdollista on kaupan. Voiko taivaspaikan lunastaa goottikaupan tiskillä?

Seuraavaksi ulos, siirtymä pois festarialueelta ja läheiselle huoltamolle hankkimaan virvokkeita. Tölkki kymmenprosenttista vodkakolaa maksaa pari euroa. Lepään huoltsikan lähellä olevien pöytien ääressä jonkin aikaa.

Agrassa seuraava itseäni kiinnostava keikka edustaa rankkaa settiä. Belgialaisen Johan Van Royn Suicide Commandon edustama EBM-elektrojytke sisältää rankkaa sanomaa sekä karua musiikkia. Elämän kovemmat puolet tuodaan julki sellaisin sanoin ja sävelin, että karumpikin kaveri pysähtyy pohtimaan asioita matkan varrella. Olen bändin nähnyt jo lukemattomat kerrat, mutta nyt kyseessä on Suicide Commandon 40-vuotisjuhlakiertue, ja old school-setti joten normaalia enemmän odotusta on ilmassa.

Olen paikalla hyvissä ajoin, ja vaikka väkeä piisaakin, pääsen sijoittautumaan hyvälle näköalapaikalle. Jo kymmenisen minuuttia ennen keikan ilmoitettua aloitusajankohtaa kaiuttimista alkaa kuulua Suicide Commandon musiikkia, ja taustakankaalle näytetään kuvia historiasta. Tunnelma tiivistyy, paine yleisössä kavaa; mitä seuraavaksi?

Ja sitten kone jyrähtää käyntiin. Rumpali, elektroniikan ja koskettimet hoitava soittaja sekä itse herra Suicide Commando saapuvat paikalle ja musiikki alkaa. Huumaavalla äänenpaineella tuuttaava jytinä täyttää hallin, yleisö velloo mustana massana muotoaan hakevan ameeban lailla. Keikan settilista on poikkeuksellisen kova; hukkabiisejä ei vedetä, jokaisella biisillä on paikkansa ja oikeutuksensa tällä keikalla. Taustalla näytettävät videot alleviivaavat biisien teemoja, ja niissä on nyt palattu lähelle menneiden vuosien kieltämättä varsin brutaaleja aiheita. Itsemurhat, luonnonmullistukset, terrrori-iskut ja kärsivät afrikkalaislapset vuorottelevat kankaalla. Yleisö tanssii hurmoksessa.

Vaikka Johan Van Roylla alkaa olla ikää jo kunnioitettava määrä, se ei näy missään. Energiaa tuntuu olevan loputtomasti, mies juoksee ja poukkoilee jatkuvasti ympäri lavaa ja ottaa salillisen halullisia gootteja näppeihinsä. Aivan uskomattoman hienoa menoa, ja mahtava keikka – tämä lienee paras mitä olen tähän mennessä bändiltä nähnyt.

Täytyy myöntää, että lipesin hieman Suicide Commandon keikan lopusta; nimittäin Agran lähimailla sijaitsevassa puistossa on vanha, komea kivirakennus ja siellä mitä mielenkiintoisin keikka: The Revolutionary Army of the Infant Jesus on muun muassa Luis Bunuelin tuotannosta ammentanut kollektiivi, jonka välillä varsin kokeellinenkin musiikki sopii varmasti hyvin pimenevään lauantai-iltaan.

Kulkeudun paikalle, ja ihmettelen missä bändi soittaa: edellinen akti on vielä aikataulun mukaan lavalla, mutta lavaa ei näy missään – musiikkia kyllä kuuluu. No, esiintymispaikka on tietenkin sisätiloissa, vaikka ulkonakin näyttäisi olevan vallan mainio paikka tunnelmallisille keikoille. Seuraavaksi järkytyn: sisälle on aivan hel-ve-tin pitkä jono. No, astun jonoon ja ajattelen että sisään varmaankin ehdin; aikaa on. Vajaan puolen tunnin kuluttua luovutan, olen siirtynyt alle kaksi metriä eteenpäin. Uber alle ja kylille – tämä oli nyt tässä, ja ratikkaa en lähde metsästämään.

Kolmas päivä

Pyhäpäivä. Joka paikkaa kolottaa, menneet synnit painavat. “Varjo synkkä, raskas, josta sieluni nousemaan ei pääse enää milloinkaan”.

Poistan hotellihuoneeni pimeyden avaamalla verhot. Kookkaista ikkunoista paljastuu näkymä suurkaupunkiin, joka paahtuu pilkallisen auringon keltaisessa, korventavassa valossa. Päätän lähteä pakanakylään.

Älkää käsittäkö väärin – pakanakylällä en tarkoita Leipzigin kieltämättä varmaankin varsin syntistä ydinkeskusta-aluetta, vaan Agran suunnalle on pystytetty keskiaikainen “pakanakylä”. Tiedättehän, saksalaiset ovat kovin innostuneita kyseisestä aikakaudesta. Säkkipillinsoittoa, rummunpauketta, olutta, Met-hunajaviiniä, seppiä, possuja vartaissa, korukauppiaita – kaikkea tätä ja paljon muuta.

Ratikalla reissuun, ja vajaan puolen tunnin kuluttua olen perillä. Esimerkiksi M’era Luna-festareilla olen tätä touhua nähnyt jo sen verran, että WGT:n keskiaikakylä jättää minut kylmäksi. Ei mitään ihmeellistä – pieni lava jolla rumpu paukkuu ja pilli soi, ruoka- ja rihkamakojuja. Istumapaikkoja ei oikein missään, juomapaikkojakin heikosti. Lähden takaisin.

Koomailen hotellilla, ja siirryn jälleen kerran kirkollisten harrastusten pariin. Nimittäin tänään Peterskirchessä The Beauty of Gemina esittää eksklusiivisen ensiesityksen Lights from the Depths – selloa ja ties mitä. Jono kirkon ulkopuolella on pitkä, mutta mahdun sisään sillä olen tullut paikalle hyvissä ajoin. Keikka alkaa, ja ihmettelen miksi esiintymässä on vain yksi hemmo koskettimien ääressä. Pian käykin ilmi, että tässä ei esiinnykään Beauty of Gemina, vaan Soman-orkesterin vokalisti esittää Depeche Moden biisejä itse soittaen ja laulaen. Idea on tavallaan mielenkiintoinen, ja toteutus toimii kohtalaisesti, mutta soitossa ei ole juuri variaatiota ja laulukaan ei ole ihan timanttia. Porukkaa alkaa poistua paikalta, ja livahdan itsekin samaa kyytiä pois.

Neljäs päivä

Nyt on aika tunnustaa tosiasiat. Tässä iässä viiden päivän mittaiset bakkanaalit ovat yksinkertaisesti liikaa; kuumuus, ahtaat keikkapaikat, ainainen jonottaminen, kävely ja ratikkareissut vievät mehut. Tänään en yksinkertaisesti enää kykene liikkumaan oikein mihinkään.

Esimerkiksi Agrassa olisi ihan hyviä keikkoja, mutta en kykene edes ajattelemaan sinne siirtymistä. Päätän käydä kaupungilla syömässä, ajan junalla jonnekin ja kulkeudun takaisin suuren puistoalueen läpi. Illalla kuulen, että Beuty of Gemina-keikka olikin tänään, ja hieno tapaus!

Seuraavan päivän kotimatkahelvetti siintää jo silmissä: lähtö Leipzigin kentältä neljän aikoihin, kotona bussilla yöllä neljältä. Halleluja! Raskaat ovat laulajan lunnaat.

Epilogi

Mitä Wave Gothik Treffenistä jäi käteen? Ensiksikin se, että kun keikkapaikat on ripoteltu ympäriinsä, homma vaatii rautaista kuntoa ja saumatonta yhteistyötä julkisen liikenteen kanssa, tai pohjatonta lompakkoa Überia varten.  Tai sitten vain pysyttelee yhdessä paikassa. Keikkoja on niin paljon, että ne menevät väkisinkin päällekkäin ja ovat todennäköisesti eri puolilla kaupunkia. Jos jonkun erikoisemman keikan haluaa nähdä, on hyvä olla paikalla tuntia ennen jotta pääsee sisälle. 

Festaria varten on oma appi, jossa on keikka-aikataulut ja sinne voi merkitä omat suosikkinsa, mutta jostain ihme syystä ainakin itse onnistuin unohtamaan suuren osan niistä mitä olisin suhteellisen suurella mielenkiinnolla halunnut nähdä. Omituista, mutta itsestähän tämä oli kiinni.

Ehkäpä paras puoli WGT-kokemuksessa oli ihmisten tapaaminen – upeita, mukavia ihmisiä joiden kanssa juttu luistaa. Jostain syystä nyt en jaksanut juuri keikkapuolelle panostaa, takaraivossa tuntui takovan lähinnä ajatus “tämäkin bändi on jo nähty”.

On hyvin todennäköistä, että tämä oli ensimmäinen ja viimeinen WGT-käyntini. Ensi kerralla vaikkapa Amphi-goottifestivaali Kölnissä tuntuu huomattavasti houkutttelevammalta vaihtoehdolta. Siihen asti, Auf Wiedersehen!