Taas kerran on joulun aika, ja joululaulut raikuvat niin radioissa kuin kaupoissakin. Tekopirteät humpat, popit ja iskelmät ovat ikiaikaisia dinosauruksia, mörköjä kaapeissa jotka nostetaan esille aina joulun alla. Joulun tunnelmaa tuomassa on kuitenkin myös muutama muu, hieman erilainen jouluperinne: Raskasta joulua tuo oman versionsa tunnetuista joululauluista, Hevinkelium esiintyy jälleen kerran Turussa jouluaaton kulmilla ja Viikatteen joululevyn voi laittaa levylautaselle aina kun siltä tuntuu.

Vuoden synkin juhla on edelleen, noin 17 vuotta julkaisunsa jälkeen, täysin relevantti albumi. Varsin omituista levyn julkaisun aikaan oli muun muassa se että levy oli vasta toinen Viikatteen pitkäsoitto. Harvempi bändi julkaisee jo tässä vaiheessa joululevyn, jos koskaan. Tuolloin Viikatteen konsepti oli vielä hieman hakusessa; rautalangan ja jyrän suhdetta kokeiltiin ja tarkisteltiin monin tavoin, ja Kaarlen laulu oli hieman hiomatonta. Uskon kuitenkin että juuri tuon kokemattomuuden mukanaan tuoma pieni amatöörimaisyyden leima on osa albumin viehätystä. Levyn tekninen tuotantokaan ei ole vielä täydellistä, mikä omalta osaltaan leimaa lopputulosta.

Levyltä löytyy monenlaisia biisejä. Muutama tuttuakin tutumpi laina (Sylvian joululaulu, Varpunen jouluaamuna sekä Suojelusenkeli), ja sitten liuta ihan itse tehtyjä uusia viisuja. Keskittykäämme nyt noihin Viikatteen omiin tekemisiin.

Talvi se viimein antaa osviittaa siitä mitä levyllä on tulossa nimenomaan Viikatteen omana tuotantona. Hiukan raskassoutuinen mutta kauniita kitaramelodioita sisältävä kappale ei vielä ihan lunasta toiveita, mutta on kuunneltava biisi kuitenkin.

Seuraavaksi Aattoiltana jo lunastaa edellisen kappaleen antamat lupaukset. Kohtalonomainen jyrä aloittaa biisin, Kaarlen yksinkertainen laulusuoritus viiltelee huuruisia viiltojaan ja armottomat sanoitukset muistuttavat meitä siitä että ihan kaikille jouluaatto ei ole se ilon ja riemun suurin juhla. Joulun tuoksut tulevat muiden ovien takaa ja pimeässä talossa istutaan yksinään. Synkkää, ah niin synkkää tekstiä.

Viattomien lasten päivä vie Kaarlen laulutaidot äärimmilleen mutta onneksi hänen vokaalinsa saavat tausta-apua kertosäkeessä. Sinänsä ihan kaunis biisi tässä varsin kovassa seurassa.

Lahja aloittaa perinteisellä synkällä Viikate -jyrällä, ja samalla rautalankakitara kutoo päälle omia verkkojaan. Tässä biisissä tuo rautalanka on harvinaisen kaunista ja soi kivasti yhteen koskettimien kanssa. Kaarlen laulusuoritus on välillä hivenen kiusallisen puutteellinen, mutta koska kuulija uppoutuu tässä kappaleessa muihin asioihin, ei se niin haittaa.

Häpeän lyhty on ehdottomasti levyn kovin biisi. Tässä kappaleessa synkkääkin synkemmät sanoitukset luovat musiikin kanssa unohtumattoman synteesin joka nostaa ihokarvat pystyyn vielä tänäkin päivänä. Kappaleen tunnelma on aivan omanlaisensa, ja haitari tuo siihen hienon lisäyksen ja sopii muuhun soitantaan täydellisesti.

Kuten yllä olevasta varmaankin käy ilmi, pidän kovasti Vuoden synkin juhla -albumista. Sen luoma fiilis kylmää lämpimämmässäkin joulusäässä ja tuo hanget valkeat nietokset kotiovelle. Noissa nietoksissa eivät lapse laske mäkeä, eivätkä tiu’ut raikaa. Niissä nietoksissa kuljetaan vailla takkia, avopäin ja jäljet johtavat vain yhteen suuntaan.

Näin hienon teoksen ollessa kyseessä voi tuntua siltä että perinteisen cd vs. lp -vertailun voi jättää omaan arvoonsa. Kun minulla nyt kuitenkin sattuvat molemmat versiot hyllystä löytymään niin laitetaan tähän pari kommenttia äänenlaadusta. Vinyylin soundi on avonaisempi kuin cd:n ja pellit soivat hieman luonnollisemmin, vaikka ovat vinyylilläkin hieman tuhnut. Tavallaan levyn tumma soundi sopii tunnelmaan, sillä kuten jo kävi selväksi, nämä virret eivät niin iloisia ole.

”Ei pilvilinnaa koskaan luoda kestävää, ken tämän tietää kaiken ymmärtää” -Reino Helismaa