Analogisen äänityksen mekka, osa 2: Astia-studio.

Tässä on toinen osa erinomaisen mielenkiintoisesta tutustumismatkastani Astia-studiolle Lappeenrantaan. Tässä osassa käydään enemmän läpi esimerkiksi Astia-studion tapaa tehdä äänityksiä.

Astia-studion tapa tehdä äänityksiä

Tehdessään äänityksiä analogisesti, Anssi hoitaa miksaukset omalla tavallaan, josta seuraa se, että hänen ei tarvitse tehdä vinyyli- ja kasettiversioille lainkaan erillistä masterointia. Tällöin musiikki hengittää paremmin ja tulee ulos kaiuttimista, kuin jos sen ajaisi kaiken maailman kompressoreiden ja muiden kilkkeiden läpi.

– Mitä sanovat kaikki 70- ja 80-lukujen maailmankuulut äänittäjät ja miksaajat? ”Älä käytä kompressoria, älä käytä EQ:ta.” Kukaan ei kuitenkaan kerro tarkkaa syytä miksi niitä ei kannata käyttää. Kyse on siitä, että mitä enemmän prosessoit ääntä, sitä kauemmas ääni kuulijasta menee. Mitä vähemmän prosessoit, sitä lähemmäksi kuulijaa se tulee. Esimerkiksi 60-luvulla ei juurikaan käytetty kompressoria ja EQ:ta. Silloin taltioitiin alkuperäinen esitys mahdollisimman autenttisesti hyvillä mikrofoneilla. 60-luvun taltioinnit tulevat hiljaisellakin äänenvoimakkuudella kuunneltaessa todella lähelle kuulijaa.

– Olen palannut tähän aitoon ja rehelliseen lähestymistapaan jo vuosia sitten. Mitä enemmän prosessoin ääntä, sitä kauemmas se jää. Mitä vähemmän prosessoin, sitä lähemmäksi kuulijaa se tulvii kaiuttimesta. Ja vaikka saattaa kuulostaa hieman hörhöltä, niin äänessä oleva tunneulottuvuus välittyy magneettinauhalta analogisen signaalitien kautta aivan eri tavalla kuin digitaalisesti tehdyltä, jossa se katoaa käytännössä kokonaan.

astia-studio children of bodom vovox

Anssin reitti äänittäjäksi tapahtui tavallaan sattumalta, mutta kuitenkin kuulostaa siltä, että joillekin muillekin on voinut käydä samalla tavalla.

– Lappeenrannassa ei ollut 90-luvun alussa äänitysstudiota. Pääsin bändini kanssa tekemään demoa paikallisen YLE:n tiloihin, minne piti vuokrata nauhuri ja säätää vaikka mitä. Kokemuksesta inspiroituneena sain kotiväeltä kinuttua kahdeksanraitaisen kelanauhurin. Tarkoitus oli tehdä vain omaa musiikkia, mutta ei mennyt kauaa, kun paikalliset bändit äkkäsivät kirkon pommisuojan treenikämpällä olevat äänityslaitteet. Pian kaikki viikonloppuni oli buukattu täyteen demosessioita muille bändeille ja silloin huomasin, että tuottaminen on todella siistiä puuhaa. Jostain syystä kuulin jokaisen bändin kohdalla miten asiat kannattaa tehdä, jotta biisit saadaan toimimaan paremmin. Vuosikymmeniä myöhemmin on homma auennut aivan toisenlaisella levelillä – nykyään enemmän tunnen kuin kuulen, että ”nyt se on kohdallaan”.

Normaalistihan studioissa homma lähtee siitä, että rummut trigataan, käytetään autotunea, plugareita ja niin edelleen. Taitaa olla aika iso muuri edessä, että saa bändin ymmärtämään analogisen äänittämisen olevan järkevin vaihtoehto.

– Monet luokseni saapuvat bändit ovat ottaneet yhteyttä siksi, että he ovat pettyneet riittävän monta kertaa siihen, mille musiikkinsa on tietokoneelle äänitettynä kuulostanut. He ovat myös ihmetelleet, kuinka neljän biisin EP:n tekeminen voi kestää pahimmassa tapauksessa jopa vuosia. Tekotapa, mille lopputulos kuulostaa ja etenkin se, ettei heidän hengentuotteensa tunnu herättävän kiinnostusta kenessäkään. Moni muusikko on myös havahtunut siihen, kuinka feikkiä musiikki nykyään on. Muistan sen hetken, kun korjasin hiirellä laulusolistin jokaisen lauluraidan jokaista tavua erikseen… Silloin tajusin, että eihän musiikkia tällä tavalla pidä tehdä!

– Kun rummut oli äänitetty tietokoneelle, leikkasin jokaisen iskun koko biisin matkalta erilleen – neljäsosia, kahdeksasosia, kuudestoistaosia – ja laitoin ne gridiin eli taimasin iskut kellontarkasti. Sen jälkeen vaihdoin kaikkien virveli-, basari- ja tomi-iskujen tilalle keinotekoiset sämplet. Laulaja lauloi vain yhden kertosäkeen, jonka kopioin kaikkiin kertseihin. Aloin ihmettelemään, että missä vaiheessa homma riistäytyi tällaiseksi? On toki olemassa muusikoita, joiden ei ehkä pitäisi olla muusikoita ja heille tuollainen tekotapa on varmasti ihan hyvä. Onneksi on myös muusikoita, jotka arvostavat aitoa ja rehellistä. Etenkin rumpali ymmärtää sen fiiliksen, kun on sijoittanut monta tonnia rumpuihin, 150 euroa uusiin kalvoihin ja treenannut koko elämänsä omaa signature-groovea. Sitten hän menee studioon ja maksaa jollekin tyypille siitä, että hän tuhoaa grooven taimaamalla soiton gridiin, eli tavallaan kaikki treeni on ollut täysin turhaa. Soittotatsi häviää, kun aidot iskut korvataan sämpleillä, ja silloin sieltä ei enää välity iskun energia. Kaiken kukkuraksi rumpali kiltisti maksaa siitä, että näin tehdään.

– Miksi uudet kalvot piti ostaa, miksi käytettiin aikaa treenaamiseen, miksi edes ostettiin rummut? Jokuhan olisi voinut alunperinkin hiirellä napsutella kaikki iskut suoraan ”paikoilleen”, ja lopputulos olisi ollut ihan sama – kirjaimellisesti. Onneksi moni muusikko kaipaa aitoa, alkuperäistä ja rehellistä soittoa sekä saundia.

Aikoinaan kun Stratovariuksen Visions julkaistiin, sehän oli Karmilan äänittämä ja miksaama. Olin innoissani, että nyt osataan Suomessakin viimein tehdä maailmanluokan soundit. Mutta ongelmaksi muodostui mielestäni se, että sen jälkeen olipa bändi kuin bändi, ne kuulosti samalta ”Karmila-soundeilla”. Anssillakin on tästä mielipide.

– Mikko teki hienoa soundia, josta itsekin diggailin kovasti. Esimerkiksi juurikin Stratojen Visions-albumi iski aikanaan tosi lujaa. Ei siinä varmaan mitään huonoa ole, että jokainen kehittää itselleen oman toimintamallin, jota toistaa. Pyrin viimeiseen saakka välttämään sitä, että Astialle tulevat bändit alkaisivat kuulostaa minulle. Tavoitteeni on aina korostaa jokaisen bändin ominaissoundia. Tuleepa tänne minkälainen porukka tahansa, niin he kuulostavat aina parhaalle versiolle omasta itsestään.

Lisää esimerkkejä analogisen signaalitien ja äänittämisen auvosta

Anssin kanssa jutellessani mietin, onko todellakin niin, että analogisen homman ylivoimaisuus on niin selkeää? Millä se todistetaan, mitkä ovat ne tosielämän kokemukset, ja onko kaikki mahdollisesti vain omaa subjektiivista kokemusta? Käydäänpä läpi lisää esimerkkejä; onko asioita testattu esimerkiksi sokkotestein?

– Sokkokuuntelutestejäkin on täällä onnistuneesti tehty, jopa syntymästä asti kuurojen kanssa. Täytyy kuitenkin muistaa, että jos et osaa kiinnittää huomiota oikeisiin asioihin, ovat kaikki kuuntelutestit hakuammuntaa – sokkona tai ei sokkona.

– Opetan luokseni saapuvia muusikkoja tunnistamaan analogisen ja digitaalisen signaalitien äänen eron. Jotkut muusikot tulevat luokseni jälkikasvunsa kanssa ja lapset huomaavat sen todella helposti. Eräs muusikko näytti kotiin palattuaan ilmiön kymmenvuotiaalle pojalleen, joka oppi lyhyessä ajassa tunnistamaan äänen signaalitien. Lienee sanomattakin selvää, että poika rakastaa yli kaiken analogisen signaalitien musiikkia. Kyseinen muusikko sanoi, että jos hänen kymmenvuotias poikansa oppii tämän, niin silloin siinä onnistut sinäkin. 

– Kaksi luokseni saapunutta äänittäjää on lopettanut digitaalisen tallennuksen ja siirtynyt pelkkien kelanauhasessioiden pariin. He ovat kokeneet ensin demonstraationi ja sen perään kelanauhasession Astialla kanssani. Kotiin palattuaan he ovat tehneet neuvomani testit ja todenneet, etteivät voi enää tehdä äänityksiä tietokoneelle. Kun ilmiöön kunnolla havahtuu, ymmärtää, ettei digitaalisen signaalitien äänellä ole tulevaisuutta. 

Nykyään vinyyli elää renessanssia, ja tehdään paljon uusintapainoksia, usein myös sanotaan että ne ovat remasteroituja. Mitä se käytännössä tarkoittaa?

– Masterointi tarkoittaa terminä miksatun stereoraidan prosessointia. Stereoraitaa voidaan prosessoida EQ:lla eli taajuuskorjaimella. Painotan tässä sanaa ”korjain”. Jos jotain pitää korjata, silloinhan alkuperäinen raita on tehty huonosti ja se on ollut rikki. Tästä syystä en tykkää käyttää taajuuskorjainta. Äänitän mieluummin tervettä saundia eli pyrin siihen, että äänilähteessä on kaikki kohdallaan. Taajuuskorjain on mielestäni laastari. Kun äänilähde on alunperin kunnossa, silloinhan laastaria ei tarvita. Jos kitara kuulostaa äänitysvaiheessa tarkkaamossa tunkkaiselle, miksi korjaisin sen miksauspöydän taajuuskorjaimella? Fiksumpaa on mennä kitaravahvistimen luo ja liikuttaa mikrofonia tai kääntää vahvistimesta lisää trebleä. 

– Mutta palataanpa takaisin masteroinnin pariin. EQ on yksi masteroinnissa käytettävä prosessointitapa, kompressori on toinen. Molemmat voivat olla hardwarea eli fyysinen laite tai softaa eli ohjelmoitu koodinpätkä. Tämän lisäksi masteroinnissa käytettävät kompressorit voidaan jakaa kahteen ryhmään taajuusalueiden mukaan; yksialue- ja monialuekompressorit. Yksialuekompressori puristaa äänen koko taajuusspektriä ja monialuekompressori taas jakaa taajuudet viipaleisiin, joiden asetuksia voi säätää erikseen. Kun kompressorin puristussuhde säädetään äärettömään, siitä tulee limitteri. Limitteri ei päästä äänenvoimakkuutta tietyn kynnystason yli. Nykyään käytössä on myös runsaasti kaikenlaisia hilavitkuttimia, kuten stereokuvanlaajentimia ja muita erikoistyökaluja. Mutta koska sellaisia ei käytetty 60- ja 70-luvuilla tehdyillä huikealle saundaavilla albumeilla, niin en tykkää käyttää sellaisiakaan. Äänikuvan saa hyvin laajaksi myös ihan luomuna.

– Masterointi voidaan tehdä tiedostoista tai alkuperäiseltä nauhalta, eli koko masterointiprosessi voidaan tehdä joko analogisesti tai digitaalisesti. Nykyään digitaalinen on yleisin tapa. Henkilökohtaisesti en jaksa kuunnella yhtään digitaalisen signaalitien vinyylilevyä saati kasettiakaan. Se ei ole vain tylsää vaan väsyttää myös korvia.

– Remasterointi tarkoittaa sitä, että alkuperäistä miksattua stereoraitaa on käsitelty yllä kuvailluilla metodeilla esimerkiksi uutta julkaisua varten. Monet vinyylilevyjen uusintapainokset ovat valitettavasti kiertäneet digimuunnoksen kautta, jolloin informaatiota katoaa ja jäljelle jää vain varjo alkuperäisestä esityksestä. Asia on helppo havaita, kun vertaa alkuperäistä analogisen signaalitien vinyylilevyä digitaalisesti remasteroituun versioon. Vertailussa on tärkeää, että myös kuuntelulaitteiston signaalitie on analoginen. Jos kuuntelulaitteistossa tapahtuu digimuunnos, ei kyse ole enää signaalitien vertailusta vaan prosessoinnissa käytettyjen työkalujen tekemien sävyyn vaikuttavien muutosten bongauksesta.

Astia-studion siirtyminen analogiäänityksiin

– Kun vielä äänitin tietokoneelle, olivat viimeiset vuodet todella raskaita. Suurin osa ajasta käytettiin soitto- ja lauluvirheiden korjaamiseen. Esimerkiksi aina kymmentuntisen studiopäivän jälkeen piti mennä puoleksi tunniksi sikiöasentoon makaamaan, koska väsymys oli niin valtava. Moni miksaaja kertoo, kuinka jo neljän tunnin miksaamisen jälkeen on pakko ottaa tauko, koska korvat ovat todella väsyneet. Kun siirryin takaisin analogisten kelanauhasessioiden pariin, löysin tekemisen riemun ja mielekkyyden uudelleen. Digiäänityksissä kuullaan usein: ”Saako siitä jo?” Eli kyse on tavallaan laiskuuden multihuipentumasta, joka tarkoittaa: ”En viitsi soittaa/laulaa tätä uudestaan, joten yhdistele noista jotain.” 

– Analogiäänityksissä näemme sen vaivan, että hommat tehdään oikeasti. Ensin pinnistellään ja ponnistellaan, ja sitten heitetään ylävitosia, kun raita on saatu aidosti ja rehellisesti taltioitua. Huomasin korvien väsymisestä mielenkiintoisen seikan. Kuuntelemme studiossa joka päivä kymmenen tuntia musiikkia. Moni muusikko tietää, että sellaisen päivän päätteeksi haluaa vain hiljaisuutta. Sen sijaan tulemme Astian olohuoneeseen kuuntelemaan loppuillaksi vinyyleitä ja ehkä katsomaan hyvän keikkataltioinnin VHS-nauhalta. Yhden päivän aikana tapahtuvan viidentoista tunnin tauottoman musiikinkuuntelun jälkeen muusikot yleensä hämmästelevät, kuinka kahdeksan tunnin tietokonesession jälkeen he eivät pystyneet kuuntelemaan yhtään mitään. Analogisen signaalitien musiikkia jaksaisi kuunnella vieläkin lisää, sillä se ei väsytä korvia. Nukkumaan ei mennä siksi, että päivän nuottikiintiö olisi täynnä vaan siksi, että jaksaa seuraavana aamuna tehdä samanlaisen miellyttävän rupeaman uudestaan. 

– Siirryttyäni takaisin kelanauhaäänityksen pariin sessiot ovat olleet ihan älyttömän riemastuttavia. Toisin kuin digisessiossa, jossa yksittäisiä instrumentteja hinkataan viikkotolkulla, kelanauhasessiot ovat nopeita ja mukavia. Albumin työstäminen on viime vuosina ollut pisimmillään noin 16–17 päivää ja lyhyimmillään 4–5 päivää sisältäen äänityksen, miksauksen ja masteroinnin. Aikaisemmin albumisessiot olivat neljä viikkoa äänitystä ja pari viikkoa miksausta. Kun aikaa ei haaskata editointiin, tunettamiseen, tomiraitojen putsaamiseen saati aitojen rumpujen korvaamiseen keinotekoisilla sämpleillä, voimme keskittyä tärkeimpään eli positiivisella energialla taltioituun musiikkiin. Aiemmin miksausversioita ja muutoksia piti viilata loputtomasti. Nauhahommissa ensimmäinen miksausversio on ollut tähän asti se, jonka bändi on hyväksynyt eikä lisäversiota ole tarvinnut tehdä.

astia-studio piano

– Aloitin äänityshommat vuonna 1993 ja seuraavana vuonna perustin firman nimeltä Astia-studio. Ensimmäinen tallennusmediani oli analoginen 8-raitainen kelanauhuri Fostex R8, jonka rinnalle tuli vähän myöhemmin Alesiksen digitaalinen Adat-nauhuri. Kun raidat alkoivat loppumaan, jätin analogisen kasiraiturin pois ja siirryin kokonaan kätevästi linkitettävien Adat-nauhureiden pariin. Sellaisella setupilla tein muun muassa pari ensimmäistä Children of Bodom -yhtyeen albumia. Vuoden 2001 kieppeillä taisin siirtyä pelkkään tietokoneäänitykseen. Noin 2015 kantturoissa aloin haalimaan uudestaan analogisia kelanauhureita ja vertaamaan niiden saundia digitaalitallennukseen. Keväällä 2017 huolellisten A/B-vertailujen jälkeen lopetin digiäänittämisen ja myös tiedostoista miksaamisen. Edelleen parin viikon välein joku bändi jostain päin maailmaa ottaa yhteyttä ja pyytää saada lähettää tiedostoja miksattavaksi. En ole moiseen suostunut, koska tiedän kuinka paljon informaatiota niistä on kadonnut.

The Real Deal: Astia-studion parhailta kuulostavia levytyksiä

Tässä artikkelissa on käsitelty hyvinkin paljon erilaisia äänitykseen, äänentoistoon sekä äänenlaatuun liittyviä asioita, ja varsinkin kerrottu analogisen signaalitien ylivoimaisuudesta. Loppupeleissä tietysti tulos ratkaisee; miltä se albumi sitten vaikkapa levylautasella kuulostaa. Niinpä pyydänkin Anssia kertomaan esimerkkejä Astia-studiolla tehdyistä, hyväsoundisista julkaisuista.

– Tämä rajoittuu signaalitien takia vain viime vuosiin. Lähiaikoina on tulossa toistakymmentä tekemääni julkaisua, joiden vinyyli- ja c-kasettiversioita suosittelen erittäin lämpimästi niiden ylivoimaisen äänenlaadun takia. Itsehän en kuuntele enää mitään muita nykyformaatteja. Yksi erittäin loistava esimerkki on Scarlet-yhtyeen Circle of Bones -albumi, joka julkaistaan syksyllä. Tein sen Astian A-studiossa ilman digimuunnoksia magneettinauhalle 11 päivässä sisältäen äänityksen, miksauksen ja masteroinnin. Myös sellainen Porista ponnistava rockbändi kuin Serpico kannattaa tsekata. He julkaisivat äskettäin The Chosen Four -albumin digialustoilla ja loppuvuodesta on tulossa analogisen signaalitien vinyyli- ja c-kasettipainokset.

– Ja on toki tosi paljon muitakin erittäin hyviä, kuten Vanguardian-yhtyeen neljän biisin EP, jonka saa pian myös vinyylinä. Todella tunnelmallisen Niitty- ja Kytömäki -yhtyeen debyytti on myös tulossa. Florian Grobétyn tuore albumi kuulostaa mielestäni todella hyvälle. Hän soittaa parilla mikrofonilla taltioimaani akustista kitaraa. Kitarassa on erillinen mikki, joka poimii pelkästään matalat taajuudet ja ajaa ne oktaavipedaaliin luoden pönäkän basson. Hänellä on analogisen signaalitien reverb- ja delay-systeemi, jota käytimme levyllä. Florian vetää samalla kertaa myös rummut koputellen kitaran pintaa muun soittamisen lomassa. Kannattaa tsekata Florianin biisi Astia-studion Ääninäytteet-sivulta. Kierosta rautalankamusiikista tykkäävälle suosittelen lämpimästi Eldanka-yhtyeen tuoreen albumin loppuvuodesta julkaistavaa vinyylilevyä.

Kysäisen vielä Anssilta, onko jossain olemassa listaa Astia-studiolla tehdyistä äänityksistä. Se olisi tietysti erinomaisen mielenkiintoinen.

– Sellainen listaus on tulossa Astia-studion nettisivuille. Tekemäni analogisen signaalitien julkaisut tunnistaa jatkossa lanseeraamastamme AAASPR-merkistä. Kirjainyhdistelmä tulee sanoista Astia Approved Analogue Signal Path Release. Kyseisillä kasetti- ja vinyylilevyjulkaisuilla olevaa ääntä ei ole missään työvaiheessa muunnettu digitaaliseksi. Sivulle tulee myös linkki, josta pääset tilaamaan tallenteen suoraan bändiltä tai heidän levy-yhtiöltä. Haluan antaa kuulijoille saman kokemuksen mikä minulla on kun äänitän, miksaan ja masteroin musiikkia Astian A-studion tarkkaamossa. Se kuulostaa ja tuntuu hyvin, hyvin erilaiselta kuin Spotifyn runtelemana.

alexi laiho children of bodom astia-studio

Anssin omat musiikkipreferenssit ovat suhteellisen mielenkiintoiset, en ihan olisi arvannut mitä hän alkaa aiheesta kertomaan.

– En kuuntele uutta musiikkia käytännössä lainkaan. Ainoat käyttämäni musiikinkuunteluformaatit ovat vinyylilevy, c-kasetti ja VHS-nauhat. Suosikkini löytyvät lähinnä 70-luvulta, ja esimerkiksi Kate Bushin kolme ensimmäistä ovat sellaisia mistä diggaan ihan valtavasti. Raskasta musiikkia kuuntelen enää todella harvoin, mutta Panteran Vulgar Display of Power pyörähtää silloin tällöin kasettisoittimessani. Sitten semmoinen kummalliselta kuulostava etnobändi kuin Pili Pili, jonka Live 88 on kaikin puolin erinomainen. Se on minulla sekä vinyylinä että c-kasetilla. The Eaglesin Hell Freezes Over -live on etenkin VHS:ltä silkkaa hunajaa. Yksi muutaman vuoden takainen hyvä julkaisu on Sunno)))-yhtyeen albumi Life Metal, joka on Steve Albinin hieno kelanauhaäänitys. Hänhän ei tee mitään digitaalijuttuja. Stevellä on yksi erinomainen kommentti nauhoittamiseen liittyen: ”Kaikkien äänityslaitteiden tulee olla vaikeasti operoitavia klonksuvia, isoja mekaanisia aparaatteja. Jos ei minkään muun, niin sen takia, että ne pitävät rupusakin näistä hommista kaukana!” Rupusakilla hän viitannee ilmeisesti niihin, joiden ei pitäisi lainkaan äänittää ja miksata. Tuo on loistava ajatus, sillä nykyäänhän kuka tahansa voi väittää olevansa musiikkituottaja. Riittää, että omistaa läppärin, mikrofonin ja plugareita. 

Kuin huomaamatta, olen viettänyt Astia-studiolla nelisen tuntia. Tämä sisälsi studion läpikäynnin, pitkät juttelut sekä erittäin mielenkiintoisen analogi-digitaali -demonstraation, josta Anssi ei anna lupaa kertoa sen enempää. Kyseisen demon on käynyt kokemassa jo reippaasti yli tuhat henkilöä, ja aivan jokaisella on mahdollisuus käydä kokemassa tämä elämys omin korvin Astia-studiolla. https://astiastudio.fi/fi/elamyspaketit/

Kiitän, kumarran ja pokkaan Anssille, erittäin mielenkiintoinen päivä joka ei tule unohtumaan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s