Testissä käytössä oleva laitteisto löytyy tästä linkistä.

Reilut kolme vuotta sitten hankin levysoitinesivahvistimeksi eli RIAA:ksi Graham Sleen Reflex M -purnukan, joka kykenee toimimaan vain MM-rasioiden tai high output MC-rasioiden kanssa. Olin tuotteeseen tyytyväinen, joskin jo käyttöönotettaessa huomasin että laite on hieman häiriöherkkä, ja mainoksen lupaukset levyjen ritinöiden ja poksumisten vähenemisestä eivät pitäneet paikkaansa.

Kun sitten vaihdoin Linn Adikt MM-äänirasian huomattavasti kalliimpaan Linn Krystaliin (low output MC), tuli eteen joko RIAA:n vaihto tai sopivan step-upin hankkiminen. Eli siis laitteen, joka nostaa MC-askin signaalin sellaiseksi että MM-RIAA kykenee sitä käsittelemään. Kuinka ollakaan, Graham Slee mainostaa tähän tuotettaan nimeltä Elevator EXP. Passiivista SUTeista poiketen se on aktiivinen, Graham Sleen nimityksen mukaan Step Up Amplifier. Sillä kerrotaan olevan moniakin hyödyllisiä ominaisuuksia verrattuna passiivisiin step up transformereihin.

Graham Sleen purnukat eivät ole erityisen edullisia, joskaan ne eivät edusta hinnaltaan myöskään high endiä. Molempien ylläolevien laitteiden listahinnat taitavat olla hieman vajaa tuhat euroa. Tosin EXP:n sain Musiikin.com -firman kuoppajaisista hyvinkin edullisesti, taisiko olla neljän sadan euron hujakoilla.

Sitten alkoivatkin jonkinasteiset ongelmat: purkkeja, johtoja ja virtalähteitä sai sijoitella todella tarkasti jotta häiriöt pysyisivät minimissään. Ja siltikin tuntui että häiriöetäisyys ei ole kovin häävi, ja joskus voi kuulua muitakin häiriöitä. Otin viimein yhteyttä Radikal Audio Designiin, tämän firman monitoimimies Johan Riikonen päivitti ja modifioi taannoin Proceedin päätteeni uuteen uskoon.

Kerroin Johanille kokemistani ongelmista, ja otin hänelle kuvat purnukoiden sisältä, myös virtalähteistä. Johan kertoi että hän voi hyvinkin parantaa laitteita, joten laitoin ne hänelle postiin ja sovimme budjetista jonnekin 300-400 € hujakoille.

Saatuaan lähetyksen Johan avasi laitteet, ja kertoi että RIAA käyttää halpoja kiinalaisia kondensaattoreita, EXP taas jo kohtalaisen hyviä komponentteja. Voisi sanoa, että tämän hintaisissa laitteissa pitää olla jo parempiakin osia. No, eipä siinä mitään, kun on asiantunteva henkilö käytettävissä. Annoin Johanille vapaat kädet tehdä parantavia toimenpiteitä. Vaihtoon lähti iso liuta kondensaattoreita, ja myös regulaattoreita vaihdettiin parempiin. Joitain muuntajien piirilevyjen ohuita juotoksia vahvistettiin lisätinauksella. Johan pakkasi mukaan myös muutamia operaatiovahvistimia, joiden vaikutusta pääsen testaamaan. Teen siitä erillisen jutun.. Sekä EXP:n että RIAA:n kotelot Johan päällysti sisäpuolelta kaksinkertaisella kerroksella kuparifoliota, ja lisäksi hän laittoi vielä bitumimattoa. Hän asensi myös pari uutta maajohtoa häiriöiden minimoimiseksi, ja virtalähteistä purnukoihin lähteviin johtoihin Johan laittoi ferriittirenkaat.

Purnukat viipyivät huoltoreissulla kolmisen viikkoa. Näin ei tietenkään ole mahdollista verrata ihan välitöntä ”sointijälkeä” muistissa, mutta ovat nuo laitteet sen verran monta vuotta olleet minulla käytössä, että uskon voivani kertoa millaisia muutoksia päivitysoperaatio on tuonut. Joten lähdetäänpä kuuntelutesteihin. Nämä kirjaamani kokemukset on saatu noin viikon sisäänajon jälkeen. Räkkiini asetin Graham Sleet vielä pienten sorbothane -tyynyjen päälle.

Yllä kuvia modauksen jälkeen

Hiljaisuus

Ensin kuuntelin esiintyjää nimeltä hiljaisuus. Eli purnukat ovat kiinni etuvahvistimessa virta päällä ilman musiikkisignaalia, ja väännän äänenvoimakkuutta isommalle. Olen varsin hämmästynyt; pieni, vaimea kohina alkaa kuuulua vasta volumeasetuksella jolla musiikin kanssa saa melkeinpä häädön huoneesta. Häiriöetäisyys on parantunut huomattavasti. Myöskään mitään rutinoita tai muita häiriöitä ei kuulu, vaikka en ole sijoittanut laitteita täysin optimaalisesti johdotusten suhteen. Ensimmäinen tavoite on saavutettu. Siirryn musiikin pariin.

Koinonia / Frontline

Kuten tiedätte, en todellakaan ole mikään jazz-fani. Kuitenkin Koinonian meininki on mielestäni ihan mukiinmenevää musiikkia, ja eihän tässä ole mistään kapakkajazzista kyse, vaan meininki on huomattavasti monimuotoisempaa. Musiikkia kuuntelee ihan mielellään, ja levyn äänitys on varsin onnistunut. Soundit ovat kohdallaan.

Sointi on, sanoisinko, eleetön ja rauhallinen, mutta kaikki tarvittava on paikallaan. Tarvittaessa transientit lähtevät voimalla ja vauhtiakin riittää, basso on selkeä ja soi kuten pitää. Albumin ensimmäisen puolen vauhdikkaammat biisit tuovat esille sen, että tarvittaessa meteliä lähtee toiston siitä kärsimättä. Mielenkiintoista on esimerkiksi se, että Frontline -kappaleessa basso on muuttunut jotenkin rauhallisemmaksi, kadottamatta kuitenkaan voimaansa.

Varsinkin kakkospuolen rauhallisemmat kappaleet suorastaan tuudittavat kuulijan mukavaan meininkiin, mukana on helppo kulkea. Eri taajuudet tuntuvat olevan hyvin balanssissa. En ole koskaan ennen käyttänyt kirjoituksissani sanaparia ”musta tausta”, mutta nyt käytän. Nimittäin juuri sitä löytyy tämän muutostyön jälkeen. Positiivisessa mielessä.

Kokonaisuutena fiilis on, että soundi on muuttunut rauhallisemmaksi, tasapainoisemmaksi ja selkeämmäksi.

Iced Earth / Dracula

Draculan herkkä alkuosa koostuu Matt Barlowin täydellisyyttä hipovista, tunteikkaista vokaaleista, akustisesta kitarasta ja kauniisti laulavasta sähköbassosta. Tuntuu siltä, että nyt soinnissa on muutaman asteen verran aiempaa enemmän puhdasta sointia, aidompaa kitaraa, enemmän tunnetta. Jos sitä nyt voi sitten jotenkin subjektiivisesti yrittää selittää.

Kun koko bändi lähtee rytinällä mukaan, sähkökitarat alkavat rappaamaan ja rummut panevat parastaan, on hieman vaikea vielä suhtautua kuulemaansa. Mitään ”hifin” juhlaa ei kyseinen kohta ole koskaan ollut, mutta nyt jää fiilis että onko kitaroista kadonnut osa terävyyttä ja raastavuutta? Vaikea sanoa, täytyy kuunnella useampia verrokkeja. Bassopuoli on nyt selkeästi paremmin hanskassa kuin aiemmin.

Mannfred Mann’s Earth Band / Solar Fire

Jos jo pari aiempaa esimerkkiä toivat jossain määrin fiiliksen että oikeaan suuntaan on menty, Mannfred Mann’s Earth Bandin loistava Solar Fire -LP sinetöi tuon fiiliksen, ja vieläpä vahvistaa sitä. Nyt meno on orgaanista, vokalistin ääni tulee hienosti framille ja ensimmäisen biisin Father of Night komea, pehmeä ja melodinen kitarasoolo soi aistikkaasti. Kun myöhemmin kitarasoundi muuttuu ”kovemmaksi”, ainakaan tässä biisissä ei ole kokemusta soundin luonnottomasta pehmenemisestä, kuten olin hieman aistivinani edellisessä Iced Earthin biisissä. Kappaletta on kokonaisuudessaan hieno kuunnella, korva poimii mielellään musiikista eri asioita joita seurata, ja se onnistuu vaivattomasti.

Itselleni yksi levyn kovimpia paloja, In the Beginning Darkness, rokkaa mainiosti. Kunhan vain setti on kunnossa, niin tämä kappale toimii loistavasti. Nyt yksi havaintoni on se, että lautaset soivat välillä suorastaan mainiosti. Sitä en osaa sanoa, soivatko ne paremmin kuin aiemmin. Kohdassa jota virvelirummun rytmikäs hakkaaminen vie eteenpäin, on kyllä selkeästi enemmän todentuntua kuin ennen päivitystä.

Merl Saunders / <ei nimeä>

Merl Saunders oli amerikkalainen kosketinvelho, joka jätti jälkeensä hyvin laajan katalogin. Hän teki yhteistyötä monien ykkösmuusikoiden kanssa, varsinkin Grateful Deadista tutun Jerry Garcian laulun sielukkuus miellytti Saundersia. Saundersin musiikkityyli vaihteli paljonkin, siitä voidaan löytää niin bluesia, jazzia, soulia kuin funkiakin. Olipa laji mikä tahansa, Saundersilla oli tyylitaju hyvin kohdallaan. Ja kukapa ei voisi vastustaa Hammondin sointia!

Saundersin vuonna 1974 vaille nimeä jääneen albumin ensimmäinen biisi, Aunt Monk, paljastaa että uudella setupilla äänikuvassa on aiempaa enemmän ilmaa, ja vaikkapa saksofonisoolo soi sisukkaasti. Ei pelkoa siitä, että oltaisiin menty liian pehmeään soundiin. Raaka ei tämä esitys kuitenkaan missään nimessä ole, vaan sanoisin että sopiva. Seuraava raita, It’s Cheaper to Keep Her, soi erinomaisen miellyttävästi.

Slayer / South of Heaven

Iced Earthin kohdalla särökitarasoundi jäi hieman mietityttämään, joten mietin parin millisekunnin ajan mikä olisi ”se” levy jolla särökitaraa voidaan testata. Slayerin legendaarinen South of Heaven on tällainen levy. Heti kun A-puolen avaava South of Heaven alkoi tulvia kaiuttimista, tiesin että homma on kuosissa. Niin kitaroiden kuin muidenkin soundien kohdalta. Irtonaista, tarkkaa, osuvaa ja sopivassa määrin riipivää soundia. Metallimusiikissa käytettävä särökitara on nimittäin yllättänkin hankala toistettava; hyvin usein se on joko liian pehmeä, tai sitten menee liian räikeäksi ja kirkkaaksi. Kuulokkeita valitessani metallimusiikille sopivien luurien löytäminen oli yllättävänkin vaikea tehtävä.

Täytyypä vielä metallipäille muistuttaa kuinka äärimmäisen kova kiekko Slayerin South of Heaven on; tavattoman tiukkaa soittoa, tarttuvia ja mukanaan vieviä biisejä, ja kaiken kruunaa rumpalilegenda Dave Lombardon täydellisyyttä hipova tilanne- ja tyylitaju.

Yhteenveto

Kokonaisuutena olen tyytyväinen modausoperaatioon. Häiriöt ja kohina katosivat, ja myös äänenlaatu parani korvin kuultavasti. Nyt olen tilanteessa, jossa ei enää tarvitse miettiä täytyykö lähteä ostoksille RIAA:n perässä.

Niin, yksi asia meinasi unohtua mainita. Nimittäin nyt olen huomannut, että äänilevyjä kuunneltaessa napsut ja ritinät ovat vähentyneet aiempaan verrattuna. Älkää kysykö minulta, miksi.